— Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun varmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon.
— Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan ajattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs toinen vojevodanpoika.
— Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko kieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar Barbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan…
— Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. — Näen että kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan sinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule panemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut Wolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti ja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan pitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun ruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui ruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa olkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt), keihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä arvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin hänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön, niin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi katsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut:
Ja orjaks' joutuu jokainen,
Ken sattuu tielles, neitonen!
Mikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja, polkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei ollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen, ei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan valmis heittämään mielestään mokoman miehen.
Niinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle, tapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren makuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky ja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi:
— Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski.
— Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin pelästytin neiti Annan.
Tyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä sormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin hämillään hän vastasi, suu hymyssä: