Herra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa sitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka oli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan läpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli vähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut itsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi tallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset. Vihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan asehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia vyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi varmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut asehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä rientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon täydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden silpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta tätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra Longinuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata siinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä täytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän näyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella oli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset.
Kymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan herramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin kiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni, ruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan. Mikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt ja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen sydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus, jonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta kuin mikäkin heikko astia.
Helppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun koittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja laihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi hyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä vastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti:
— Onko sinulla kirjettä?
— On, herra, tuossa on.
Luutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli epäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda hänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa. Näillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja Helena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten keskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa kirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle sivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti ja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä seuraavasti:
"Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen kuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun olette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman taakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin minulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa kirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä valehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette Lubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi sikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein tulivat silmiini, niin tulin surulliseksi…"
Luutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta:
— Mitä sinä, hölmö, olet kertonut?
— Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki eteenpäin.