— Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä ei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea, niin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja milloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle, niinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat kasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan.
— Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin.
— Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin nuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi lupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta omat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia.
— Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee aivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle nämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa.
— Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies. Mutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. Bellum civile, kansalaissota on veljessota.
Mutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi.
— Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: odottakaa ja olkaa kärsivällinen.
Herra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa. Hänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin juhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään. Herrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois ja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti. Ruhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka aamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko Vähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän saattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa keskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman vastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui Solonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla lyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet olivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain välistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen takana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan zaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin epätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin. Siellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän vaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon loihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun alakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen.
Myöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica muuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta, ja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli tuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen rauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar Kurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi tuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet olivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman alalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi siis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet ja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien luona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä, sivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten keskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa — eikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa —, mutta kuka saattoi arvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun heitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat että pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät antamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät olleet harvinaisia — niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon toveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi kasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota hurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin Bohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille maksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin — niin ajatteli herra Skrzetuski — ilmoitetaan minulle ivallisesti, että olen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan tai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi! Herra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista mahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle antamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta, hänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä minkä kohtalo hänelle tuo — hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta kiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin vaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä.
Hän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian, köyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja rohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla. Tämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle. Oltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu näytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis matkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia, kynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää, sillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli teroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on lähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa tarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville, missä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa matkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi vihellyksen ja asettui ratsun selkään.