— Palvelette kuuluisan soturin johdolla. Sallikaa minun nyt kiittää ja ojentaa käteni.
Luutnantti ei enään epäillyt. Tosin kyrassierit aina kohtelivat olkainsa takaa muiden lippukuntien väkeä, mutta olihan herra Skrzetuski nyt aroilla, keskellä Villiä kenttiä, ja siellä eivät sellaiset asiat paina paljoa. Olihan Abdank sitäpaitsi eversti, hän sai siitä epäämättömän todistuksen, kun sotamiehet toivat vieraalle vyön ja sapelin, jotka olivat riisuneet virvoitellessaan häntä. Samalla ojennettiin everstille lyhyt nuija, jossa oli luinen varsi ja nuppi norsunluusta, juuri sellainen, jommoista kasakkaeverstit käyttävät. Zenobi Abdankin puku oli lisäksi erittäin komea ja hänen sivistynyt puhetapansa todisti nopeaa järjenjuoksua ja seuraelämän tottumusta.
Herra Skrzetuski pyysi häntä kanssaan illalliselle. Paistetun lihan haju nousikin jo roviosta, vaikuttaen sekä haju- että makuaisteihin. Palvelija otti paistit tulelta ja tarjosi ne tinavadilla. Herrat rupesivat syömään ja kun heidän eteensä vihdoin tuli antelias pukinnahkasäkki, täynnä moldaulaista viiniä, syntyi heidän välillään vilkas keskustelu.
— Kunhan tästä pääsisikin onnellisesti kotiin! sanoi Jan herra.
— Vai olette te kotimatkalla? kysyi Abdank. — Mistä, jos saan kysyä?
— Kaukaa. Krimistä asti.
— Mitä te siellä? Veittekö lunnaita?
— En, herra eversti. Kävin itse khanin luona. Abdank höristi uteliaana korviaan.
— Vai sillä lailla. Mitä te sitte teitte khanin luona?
— Vein kirjeen ruhtinas Jeremiltä.