— Hän arveli voivansa ruoskalla rauhoittaa zaporogilaiset ja nyt näemme miten on käynyt. Jumala on rangaissut ylpeyden. Ja ylpeyden tähden, jota ei Jumalakaan suvaitse, sortuu myöskin tämä valtakunta eikä nähtävästi kukaan täällä ole syytön…

Ruhtinas oli oikeassa: hän ei itsekään ollut syytön. Äskettäin, kun hänellä oli ollut oikeusjuttu herra Aleksander Koniecpolskin kanssa Hadziaczista, oli ruhtinas marssittanut neljätuhatta miestä Varsovaan ja antanut näille käskyn, että jos hänet pakoitetaan valantekoon senaatin edessä, niin on noiden neljäntuhannen hyökkääminen senaattorien istuntosaliin ja hakattava kaikki maahan. Ja tämän hän teki pelkästä ylpeydestä, kun ei ylpeys sallinut hänen käydä valalle siinä tapauksessa ettei hänen pelkkään sanaansa uskottaisi.

Ehkäpä hän tällä hetkellä muisti tuon oikeusjutun, sillä hän vaipui ajatuksiinsa ja ratsasti eteenpäin vaiti, silmät harhaellen pitkin laajoja aroja tien kahden puolen. Tai ehkäpä hän ajatteli sen valtakunnan kohtaloa, jota hän rakasti koko palavan sielunsa kaikilla voimilla ja jota nyt näytti lähestyvän dies irae et calamitatis, vihan ja tuhon päivä.

Puolenpäivän jälkeen alkoivat vihdoin Sulan korkealta rannalta näkyä Lubnien kreikanuskoisten kirkkojen täyteläiset kupoolit sekä pyhän Mikaelin välkkyvä katto ja suippeat tornit. Verkalleen marssivat sotajoukot kaupunkiin. Ilta oli jo tulossa. Itse lähti ruhtinas heti linnaan, jossa edeltäpäin lähetettyjen määräysten mukaan kaiken tuli olla valmiina matkaa varten. Lippukunnat taas asettuivat yösijalle kaupunkiin eikä suinkaan ollut helppoa sijoittaa niitä kaikkia, sillä joukkoja oli suuria määriä. Saatuaan kuulla sisällisen sodan vaiheista Dnieperin oikealla rannalla ja peläten talonpoikaiskapinaa täälläkin, oli koko Dnieperin takainen aatelisto kiiruhtanut Lubineen. Sinne oli tullut aatelisia kaukaisilta maaseuduilta, mukanaan vaimot, lapset, palvelijat, hevoset, kamelit ja kokonaiset karjalaumat. Niinikään olivat Lubnieen kokoontuneet ruhtinaan komisariukset ja ala-starostat, kaikenlaiset aatelissäätyiset virkamiehet, vuokralaiset ja juutalaiset, sanalla sanoen kaikki, joita vastaan kapina saattoi kääntää puukkonsa terän. Näytti aivan siltä kuin Lubniessa olisi ollut suuret jokavuotiset markkinat, sillä sieltä ei puuttunut edes moskovalaisia kauppiaita tai Astrakanin tatareja. Nämäkin, ollen kauppamatkoilla Ukrainassa, olivat nimittäin pysähtyneet tänne sodan takia. Torilla nähtiin tuhansittain mitä erimuotoisimpia vankkureja, sekä sellaisia, joiden pyörät olivat sidotut pajunvitsoilla että sellaisia, joissa pyörät olivat ilman puoloja ja veistetyt yhdestä ainoasta puusta. Siellä oli kasakkain rattaita ja aatelisten char à bancs'eja. Vihaisemmat vieraat asuivat linnassa ja majataloissa ja alhaisemmat sekä palvelusväki teltoissa kirkkojen läheisyydessä. Kaduille oli sytytetty nuotioita, joiden ääressä keitettiin ruokaa. Kaikkialla vallitsi tungos, häärinä ja hälinä kuin mehiläispesässä, kaikkialla vilisi mitä erilaisimpia pukuja ja värejä. Siellä oli ruhtinaan sotamiehiä eri lippukunnista: haidukkeja ja pajukkeja, sitte juutalaisia mustissa viitoissa, talonpoikia, armeenialaisia sinipunertavine lakkeineen ja tatareja lampaannahkaturkeissaan. Puhuttiin mitä erilaisimpia kieliä, kuului huutoja, kirouksia, lasten itkua, koirien haukuntaa ja karjan mylvinää. Saapuvia lippukuntia tervehtivät kansanjoukot riemuhuudoilla, sillä ne näkivät niissä turvansa ja pelastuksensa. Mentiin linnan luo korottamaan eläköönhuutoja ruhtinaalle ja ruhtinattarelle. Kansanjoukossa kierteli mitä erilaisimpia huhuja, muutamat olivat tietävinään, että ruhtinas jää Lubnieen, toiset taas väittivät hänen lähtevän Liettuaan, jonne siis täytyi kulkea hänen perässänsä. Olipa niitäkin, jotka kertoivat hänen jo lyöneen Chmielnickin. Mutta ruhtinas katseli, kun oli tervehtinyt puolisoansa ja ilmoittanut huomisesta lähdöstään, huolestuneena kaikkia noita kuorma- ja ihmisjoukkoja, jotka aikoivat lähteä kulkemaan sotaväen perässä ja jotka siten tulisivat vaikeuttamaan ja hidastuttamaan hänen marssiaan. Häntä lohdutti kuitenkin ajatus, että kun päästäisiin Brahimin tuolle puolen, rauhallisemmille seuduille, nuo joukot hajaantuisivat kukin omalle kulmalleen ja lakkaisivat olemasta sotajoukon taakkana. Ruhtinatar, hovi ja hovinaiset päätettiin lähettää Wisniowieciin, jotta ruhtinas rauhallisena ja esteettä voisi rynnätä tuleen koko voimallaan. Valmistukset linnassa olivat jo suoritetut, tavarat ja kalleudet kuormitetut vankkureihin, ruokavarat koottuina. Koko hovi oli valmiina vaikkapa heti asettumaan vaunuihin ja hevosten selkään. Nämä valmistukset oli järjestänyt ja suorittanut ruhtinatar Griselda, jonka mieli onnettomuudessa oli yhtä suuri kuin ruhtinaankin. Tarmossaan ja luonteensa horjumattomuudessa hän miltei oli miehensä vertainen. Rakasta oli ruhtinaalle nähdä kotoiset seudut, vaikka häneen samalla kovasti koskikin, että hänen nyt täytyy jättää oma pesänsä Lubniessa, jossa hän on kokenut niin paljon onnea ja saavuttanut niin paljon mainetta. Kaikki muutkin olivat surun vallassa, sotajoukko palvelusväki ja hovi. Sillä kaikki olivat varmoja siitä, että ruhtinaan taistellessa kaukaisilla seuduilla, vihollinen ei tule jättämään Lubniea rauhaan, vaan kostaa näillä rakastetuilla muureilla kaikki ne kolaukset, jotka sitä kohtaavat ruhtinaan kädestä. Siksipä nyt itkettiin ja valitettiin, varsinkin surivat naiset ja ne, jotka olivat täällä syntyneet ja jotka tänne jättivät vanhempiensa haudat.

KAHDEKSAS LUKU.

Herra Skrzetuski oli kulkenut lippukuntain etunenässä ja heti Lubnieen saavuttua kiiruhtanut linnaan tiedustelemaan ruhtinatarta ja Zaglobaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt heitä täältä. Kukaan ei ollut heitä nähnyt eikä kuullut heistä, tiedettiin vain, että Rozlogiin oli tehty hyökkäys ja että Wasilowkan suojajoukko oli hakattu maahan. Ritari sulkeutui silloin pettyneine toiveineen asuntoonsa aserakennuksessa, ja murhe, pelko ja levottomuus karkasivat uudelleen hänen kimppuunsa. Hän koetti kyllä taistella niitä vastaan aivan niinkuin haavoitettu sotamies taistelutantereella torjuu luotaan korppeja ja naakkoja, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen juomaan lämmintä verta ja repimään hänestä irti verestä lihaa. Hän koetti löytää lohdutusta siitä ajatuksesta, että Zogloba, jolla on käytettävänään sellainen määrä viekkaita keinoja, sittenkin pelastuu ja saatuaan tiedon hetmanien tappiosta pääsee pakoon Czernigowiin. Mutta samassa hänen mieleensä johtui tuo ukko, jonka hän oli kohdannut ratsastaessaan Rozlogiin: häneltä kuten pojaltakin oli, ukon omien sanojen mukaan, jokin paholainen riistänyt vaatteet, ja kolme päivää oli ukko istunut Kahamlikin kaislikossa uskaltamatta tulla näkyviin. Yhtäkkiä herra Skrzetuskin päähän pälkähti ajatus, että juuri Zagloba oli ryöstänyt ukon hankkiaksensa itselleen ja Helenalle valepuvun. Niin on asia varmaan ollut, toisteli luutnantti itsekseen ja tunsi suurta huojennusta tätä ajatellessaan. Tuollainen valepukuhan helpoitti pakoa. Niinikään pani hän toivonsa siihen, että Jumala, joka vartioi viattomia, ei hylkää Helenaa. Ansaitaksensa rakastetulleen yhä enemmän Jumalan armoa, päätti hän itse puolestaankin puhdistautua synneistä. Hän lähti sentähden aserakennuksesta ja alkoi etsiä kirkkoherra Muchowieckia. Tavattuaan hänet lohduttamassa naisia, hän pyysi päästä ripille. Kirkkoherra vei hänet kappeliin, asettui rippituoliin ja alkoi kuunnella. Kuultuaan hänen tunnustuksensa, hän antoi opetuksia, lausui vakuuttavia sanoja, vahvisti ritaria uskossa, lohdutti ja myöskin nuhteli häntä. Nuhde tapahtui kuitenkin vain siinä mielessä, että kristitty ei saa epäillä Jumalan voimaa ja että kansalaisen ei tule itkeä omaa onnettomuuttaan enemmän kuin isänmaan onnettomuutta. Sillä itsekkäisyyttä tavallaan on uhrata itsellensä enemmän kyyneleitä kuin yhteiselle asialle ja surra omaa rakkauttaan enemmän kuin yleisiä vastoinkäymisiä. Sitte puhui kirkkoherra niin ylevin ja murheellisin sanoin isänmaan vastoinkäymisistä, sen lankeemuksesta ja häpeästä, että hän heti sytytti ritarin sydämeen suuren rakkauden tätä maata kohtaan. Ja siitä pienenivät hänen omat onnettomuutensa hänen silmissään niin pieniksi, että hän tuskin saattoi niitä eroittaa. Kirkkoherra puhdisti hänet nyt myöskin siitä vihasta ja kiukusta, mitä hän oli huomannut hänessä kytevän kasakoita vastaan. "Sinä lyöt heidät", sanoi hän, "uskon ja isänmaan vihollisina ja pakanoiden liittolaisina, mutta jos annat sydämestäsi anteeksi noille samoille vihollisille jotka ovat tehneet sinulle väärin, niin et harjoita koston työtä. Ja kun sinä tämän kaiken osoitat, niin silloin on varma, että Jumala sinua lohduttaa, että hän antaa sinulle takaisin rakastettusi ja lähettää sinulle rauhan…"

Senjälkeen siunasi kirkkoherra ritarin, lähti ulos ja käski hänen aamuun asti maata ristiinnaulitun Kristuksen jalkain juuressa.

Kappeli oli tyhjä ja pimeä, ainoastaan kaksi kynttilää tuikki alttarin edessä, levittäen ruusuista ja kultaista välkettä Kristuksen kasvoille. Krusifiksi oli veistetty alabasterista, se oli täynnä suloa ja kärsimystä. Kokonaisia tunteja kului ja yhä makasi luutnantti liikkumattomana kuin kuollut. Samalla hän kuitenkin yhä selvemmin tunsi, että katkeruus, epätoivo, viha, tuska, levottomuus ja kärsimys väistyivät hänen sydämestään, hiipien hänen rinnastaan kuin käärmeet ja kätkeytyen jonnekin pimeyteen. Hän tunsi, että hän jo hengittää helpommin, että häneen vuotaa ikäänkuin uusi terveys ja uudet voimat, että hänen päässään selvenee sekä että jonkinlainen autuus valtaa hänet. Sanalla sanoen, tuon alttarin ja Kristuksen kuvan edessä hän löysi kaikki mitä sen aikainen ihminen saattoi löytää: horjumattoman uskon, uskon, jossa ei ollut jälkeäkään eikä varjoa epäilyksestä.

Aamulla luutnantti olikin kuin uudestasyntynyt. Nyt alkoi työ, liike ja kiire, sillä tänään oli lähdettävä Lubniesta. Upseerien tuli jo varhain tarkastaa lippukunnat, ottaa selvä, olivatko ratsut ja miehet asianomaisessa kunnossa. Sitte olivat joukot komennettavat kentälle ja asetettavat marssijärjestykseen. Ruhtinas kuunteli ensin pyhän messun Mikaelin kirkossa, palasi sitte linnaan ja otti vastaan kreikanuskoisen papiston ja Lubnien sekä Chorolin porvarien lähetystöt. Senjälkeen asettui hän valtaistuimelle Helm'in maalaamassa salissa, ympärillään etevimmät ritarinsa ja täällä häntä Lubnien pormestari Hruby hyvästeli vähävenäjän kielellä kaikkien Dnieperin takaiseen alueeseen kuuluvien kaupunkien puolesta. Ensinnä rukoili hän ruhtinasta, ettei tämä lähtisi ja jättäisi heitä kuin lampaita ilman paimenta. Tämän kuultuansa toiset lähettiläät, pannen kätensä ristiin rinnalleen, toistivat: älä lähde, älä lähde. Ja kun ruhtinas vastasi, että hänen täytyy lähteä, niin lankesivat he hänen jalkainsa juureen, surren hyvää isäntää ja herraa, tai olivat he vain surevinaan, sillä kerrottiin, että useat heistä, huolimatta kaikesta ruhtinaan ystävällisyydestä, kallistuivat kasakkain ja Chmielnickin puolelle. Varakkaammat kuitenkin myös pelkäsivät roskajoukkoa, sillä he arvelivat sen heti ruhtinaan ja sotajoukkojen poistuttua nousevan kapinaan. Ruhtinas vastasi, että hän on koettanut olla heille isänä eikä herrana ja vannotti ja pyysi heitä pysymään uskollisina majesteetille ja valtakunnalle, kaikkien yhteiselle äidille, jonka siipien suojassa he eivät kärsineet vääryyttä, vaan elivät rauhassa ja saivat vaurastua varallisuudessa, tuntematta iestä, jota naapurivalta kyllä oli tahtonut laskea heidän hartioilleen. Samanlaisin sanoin jätti hän hyvästi kreikanuskoisen papiston ja sitten tuli lähdön hetki. Palvelusväen itkua ja valitusta kuului kaikkialla linnassa. Hovinaisia pyörtyeli, Anna Borzobohata tuskin saatiin virkoamaankaan. Ainoastaan ruhtinatar istuutui vaunuihin silmät kuivina, pää pystyssä, sillä ylpeä rouva häpesi näyttää ihmisille kärsimyksiänsä. Kansanjoukkoja seisoi linnan läheisyydessä. Kaikissa Lubnien kirkoissa soitettiin kelloja, kreikanuskoiset papit siunailivat risteillä lähteviä, vaunujen, char à bancs'ien ja kuormien jono tuskin mahtui kulkemaan linnan portista.

Vihdoin istuutui itse ruhtinaskin ratsun selkään. Rykmenttien liput laskeutuivat hänen edessään, valleilta ammuttiin tykeillä. Itku, väen hälinä ja huudot sekaantuivat kellonsoittoon, kanuunanlaukauksiin, sotatorvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Marssi alkoi.