Etumaisina kulki kaksi Rostworowskin ja Wierszulin tatarilaista lippukuntaa, sitte tuli herra Wurcelin tykistö ja eversti Machnickin jalkamiehet, niiden jäljessä ajoi ruhtinatar seurueineen sekä koko hovi ja kuormavankkurit, nyt seurasi herra Bychowiecin rumenialainen lippukunta ja vihdoin sotaväen pääjoukot, raskaan ratsuväen rykmentit, kyrassieri- ja husaarilippukunnat sekä viimeisinä rakuunat ja kasakat.
Sotajoukon jäljessä tuli loppumaton, kirjava jono aatelismiesten vaunuja, kuljettaen niiden perheitä, jotka ruhtinaan lähdettyä eivät tahtoneet jäädä Dnieperin taakse. Rykmenttien torvet kyllä soivat, mutta sydämissä vallitsi ahdistus. Jokainen ajatteli, kun katseli kaupungin muureja: sinä rakas koti, näenkö sinut vielä? Helppoa on lähteä, mutta vaikeaa palata. Olihan jokainen tuohon paikkaan jättänyt osan sielustansa ja suloiset muistot. Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät vielä viimeistä kertaa katsomaan linnaa, kaupunkia, katolisten kirkkojen torneja, kreikkalaisten kirkkojen kupooleja ja asuintalojen kattoja. Jokainen tiesi mitä hän tänne jätti, mutta kukaan ei tietänyt mikä häntä odotti siinä siintävässä etäisyydessä, jota kohden jono pyrki…
Niin oli suru kaikkien mielissä. Kaupunki ikäänkuin huusi kellojensa soitolla lähtevien jälkeen, se ikäänkuin pyysi ja rukoili, ettei sitä hyljättäisi eikä jätettäisi turvattomuuden ja vastaisten kovien kohtalojen alaiseksi. Se huusi ikäänkuin se kellojen murheellisin sävelin olisi tahtonut sanoa asukkaillensa hyvästi ja pysyväisesti painua heidän muistoonsa…
Ja vaikka lähtevien jono etenikin, niin olivat kaikkien päät kääntyneet kaupunkia kohti ja kaikkien kasvoilla saattoi nähdä kysymyksen:
— Eihän tämä vain ole viimeinen kerta?
Onpa kyllä. Koko siitä sotaväestä ja rahvaan joukosta, kaikista niistä tuhansista, jotka tänä hetkenä kulkivat yhdessä ruhtinas Wisniowieckin kanssa, ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut enään näkevä tätä kaupunkia eikä tätä seutua.
Torvet törähtivät. Jono kulki eteenpäin verkalleen, mutta lakkaamatta ja jonkun hetken perästä alkoi kaupunki jo verhoutua sinertävään autereeseen. Talot ja katot sulautuivat massaksi, joka väkevästi loisti auringonvalossa. Ruhtinas kannusti hevosensa eteenpäin, ajoi lähellä olevalle korkealle kunnaalle, pysähtyi siihen ja katseli kauvan liikkumattomana eteensä. Tuo nyt auringossa loistava linna ja koko se maa joka näkyi tältä kukkulalta oli hänen isiensä ja hänen työtään. Wisniowieckit olivat muuttaneet entiset villit erämaat asutuksi seuduksi. He olivat avanneet ne ihmiselämälle ja saattaa sanoa heidän luoneen Dnieperin taustan. Ja suurimman osan tästä työstä oli suorittanut itse ruhtinas Jeremi. Hän se oli rakennuttanut ne katoliset kirkot, joiden tornit nyt häämöittivät tuolla kaupungin yläpuolella, hän se oli vaurastuttanut kaupungin ja teillä yhdistänyt sen Ukrainaan. Hän se oli raivannut metsät, kuivattanut suot, nostattanut ilmoille linnat, perustanut kylät, tuottanut tänne asukkaat, pitänyt aisoissa pahantekijät, suojellut asukkaita tatarien hyökkäyksiltä, ylläpitänyt maanmiehen ja kauppiaan turvallisuutta, saattanut kunniaan lain ja oikeuden. Hänen toimestaan tämä maa oli elänyt, kehittynyt ja kukoistanut. Hän oli ollut sen sieluna ja sydämenä ja nyt täytyi jättää kaikki.
Kuitenkaan ei ruhtinas surrut tämän jättiläisomaisuuden menetystä, omaisuuden, joka oli verrattava kokonaisiin saksalaisiin ruhtinaskuntiin. Hän oli ainoastaan kiintynyt omien käsiensä työhön. Hän tiesi, että kun ei hän enään ole täällä, niin on puute kaikesta, että kokonaisten vuosien työ yhtäkkiä tulee hävitetyksi, että hänen vaivannäkönsä käy turhaksi, että viileys pääsee irti ohjistaan, tulipalot syleilevät kyliä ja kaupunkeja, että tatari tulee juottamaan hevosiansa noissa joissa, havumetsä kasvaa palaneille raunioille ja jos Jumala kerran suo palata tänne takaisin, niin on kaikki, kaikki aljettava uudestaan. Ja silloin ehkei enään ole samoja voimia, ei ehkä ole aikaa eikä samaa itseluottamusta kuin ennen. Täällä olivat kuluneet parhaat vuodet, vuodet jotka olivat hänelle ihmisten silmissä kunniaksi ja Jumalan edessä ansioksi, ja nyt olivat sekä kunnia että ansio häipyvät savun mukana…
Siksipä vienkin hänen poskilleen hiljaa kaksi kyyneltä.
Mutta ne olivatkin viimeiset kyyneleet. Niiden jälkeen jäi hänen silmiinsä vain salamoja.