Ruhtinaan hevonen ojensi kaulaansa ja hirnui. Ja hirnuntaan vastasivat heti kaikki hevoset lippujen alta. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan ja täyttivät lohdutuksella hänen mielensä. Onhan hänellä vielä jäljellä kuusituhatta uskollista toveria, kuusituhatta sapelia, niiden voimalla on maailma hänelle avoinna, niitä odottaa ahdistettu Puola kuin ainoaa pelastustaan; Dnieperin takainen idylli on lopussa, mutta siellä missä tykit paukkuvat, missä kylät ja kaupungit palavat, missä öisin tatarilaishevosten hirnuntaan ja kasakkain meluun sekaantuu vankien itku, miesten, naisten ja lasten voivotukset, siellä on toiminnalle kenttä avoinna, siellä on pelastajan ja isänmaan isän kunnia saavutettavana. Kenen käsi ulottuu ottamaan tätä seppeltä, kuka on pelastava tämän häväistyn, orjain jalkain tallaaman, nöyryytetyn, kuolevan isänmaan, jollei hän, ruhtinas Jeremi, jolleivät nuo sotajoukot, joiden aseet tuolla alhaalla välkkyvät auringossa…? Jono kulki juuri kunnaan juuren ohi ja nähdessään ruhtinaan seisomassa huipulla, komennusnuija kädessä, ristin alla, huudahtivat kaikki sotamiehet.
— Eläköön meidän johtajamme, päällikkömme ja hetmanimme Jeremi
Wisniowiecki!
Ja sadat liput laskeutuivat hänen jalkojansa kohti. Husaarijoukot heläyttivät uhkaavasti lyhyitä sapelejaan, rumpujen pärinä säesti huutoja.
Silloin veti ruhtinas sapelin huotrasta, kohotti sitä, katsahti taivasta kohden ja sanoi:
— Minä Jeremi Wisniowiecki, Vähävenäjän vojevoda, Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas, vannon sinulle sinä pyhässä kolminaisuudessa yksi Jumala ja sinulle, Pyhä Äiti, että minä en laske tätä sapelia, jonka kohotan sitä vallattomuutta vastaan, jonka häpäisemänä isänmaa nyt on, niinkauvan kuin minussa on voimaa ja elämää, en laske sitä ennenkuin pesen pois häpeän, ennenkuin olen taivuttanut jokaisen vihollisen Puolan valtakunnan jalkojen juureen, ennenkuin olen rauhoittanut Ukrainan ja upottanut talonpoikaiskapinat vereen. Ja tämän lupauksen teen minä vilpittömällä sydämellä niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Amen.
Sen sanottuaan viipyi hän kunnaalla vielä hetken, katse korotettuna taivasta kohti, ja ratsasti sitte verkalleen alas lippujensa luo. Yöksi saapuivat sotajoukot Basanin kylään, joka kuului rouva Krynickille. Tämä otti ruhtinaan vastaan polvistuen porteilla, sillä talonpojat olivat jo piirittäneet kartanoa ja töin tuskin oli heidät saatu uskollisimman palvelusväen avulla torjutuksi, kun yhtäkkiä sotajoukon tulo pelasti talon rouvan ja hänen yhdeksäntoista lastaan, niiden joukossa neljätoista tytärtä. Ruhtinas käski ottaa kiinni hyökkääjät ja lähetti sitä varten kasakkalippukunnan ratsumestarin herra Poniatowskin Kaniowin suunnalle. Tämä toikin vielä samana yönä viisi Wasiutynin huonekuntaan kuuluvaa zaporogilaista, jotka hän oli ottanut kiinni. Kaikki nämä olivat olleet mukana Korsunin tappelussa, ottaen osaa ankaraan tuleen. Kasakat antoivat ruhtinaalle tarkan kertomuksen taistelusta. He vakuuttivat niinikään, että Chmielnicki vielä on Korsunissa. Mutta Tuhaj-bej oli, vieden mukanaan vangit, saaliin ja molemmat hetmanit, lähtenyt Czehryniin, josta hänen kuului olevan tarkoitus jatkaa matkaansa Krimiin. Niinikään olivat kasakat kuulleet Chmielnickin hartaasti pyytäneen Tuhaj-bejta, ettei hän jättäisi zaporogilaisjoukkoja, vaan kävisi ruhtinasta vastaan, mutta murza ei ollut tahtonut siihen suostua, sanoen, että puolalaisten sotajoukkojen ja hetmanien jouduttua tappiolle, kasakat jo yksinkin voivat pitää puoliaan. Hän muka ei kauemmin saattaisi odottaa, sillä hänen sotavankinsa kuolisivat. Kun kasakoilta tiedusteltiin Chmielnickin voimien suuruutta, ilmoittivat he ne kahdeksisadaksi tuhanneksi. Nämä kyllä eivät kaikki olleet parasta laatua. Hyvää väkeä, s.o. zaporogilaisia ja ylimysten palveluksessa olleita tai kapinaan liittyneitä linnakasakoita oli vain viisikymmentä tuhatta.
Saatuaan nämä tiedot, tuli ruhtinas luottavammalle mielelle. Hän toivoi lisäksi, että hänen voimansa vielä kasvaisi Dnieperin takana, kun siihen liittyisi aatelisia, kruunun joukoista karanneita sotilaita ja ylimysten vartiostoja. Siksi hän seuraavana aamuna aikaisin lähtikin eteenpäin.
Perejaslawin takana tulivat sotajoukot niihin synkkiin jättiläismetsiin, jotka ulottuivat pitkin Trubiezin vartta aina Kozieleciin asti ja sieltä eteenpäin aina Czernigowin läheisyyteen saakka. Oltiin toukokuun lopulla ja ilma oli helteinen. Metsät eivät suoneet siimestä, päinvastoin oli niissä niin tukahuttavan paahtavaa, että ihmiset ja hevoset olivat ilman puutteessa läkähtymäisillään. Karja, jota kuljetettiin jonon perässä, oli miltei joka askeleella menehtymäisillään. Tai kun se vainusi jossakin olevan vettä, juoksi se sitä kohden kuin hulluna, kaataen vankkurit ja siten saaden aikaan suurta hämminkiä. Hevoset, varsinkin raskaan ratsuväen, alkoivat nekin uupua. Yöt olivat lukemattomien sääskien takia sietämättömät ja pihkaa oli tavattomassa helteessä tihkunut puista niin runsaasti, että sen väkevä haju suorastaan tukahutti.
Vaivaloisesti kuljettiin neljä päivää eteenpäin, viidentenä kävi helle aivan luonnottomaksi. Yön saapuessa alkoivat hevoset korskua ja karja ammui surkeasti, ikäänkuin vainuten jotakin vaaraa, jota ihmiset eivät vielä voineet aavistaa.
— Ne vainuavat verta, sanoivat toisilleen pakenevien aatelisperheiden jäsenet.