— Huonosti ovat asiat, herra ruhtinas. Hetmanien tappiosta kai jo tiedätte ja samaten ehkä kuninkaan kuolemasta…
Ruhtinas, joka istui pienellä matkajakkaralla telttansa edessä, hypähti pystyyn.
— Kuinka? Onko kuningas kuollut?
— Armollinen hallitsija heitti henkensä Mereczissä jo viikkoa ennen
Korsunin tappiota, sanoi Suchodolski.
— Jumala armossaan säästi häntä kokemasta sellaista hetkeä, vastasi ruhtinas.
Sitte hän tarttui päähänsä ja puhui edelleen:
— Kauheat ajat ovat koittaneet tälle valtakunnalle. Konvokatsionivaltiopäivät, kuninkaanvaalit, interregnum, aika ilman hallitsijaa, keskinäinen epäsopu ja ulkonaiset juonittelut — juuri nyt kun koko kansan pitäisi muuttua yhdeksi miekaksi yksissä käsissä. Tuntuu miltei siltä kuin Jumala olisi kääntänyt pois kasvonsa ja aikoisi meitä vihassaan kurittaa synneistämme. Koko tämän murhapolton olisi voinut sammuttaa vain itse Wladyslaw, koska hän oli ihmeen suosittu kasakkain keskuudessa ja lisäksi sotainen herra.
Samassa lähestyi ruhtinasta kymmenkunta upseeria, niiden joukossa
Zacwilichowski, Skrzetuski, Baranowski, Wurcel, Machnicki ja
Polanowski. Ruhtinas lausui:
— Hyvät herrat, kuningas on kuollut.
Päät paljastuivat kuin komennosta, kasvot totistuivat. Odottamaton sanoma mykistytti kaikki. Vasta hetken perästä puhkesi esiin yleinen suru.