— Ikuinen lepo anna hänelle hyvyydessäsi, Herra, lausui ruhtinas.
— Ja iankaikkinen valo loistakoon hänen silmäluomiensa yli!
Mutta hetken perästä kohotti kirkkoherra Muchowiecki äänensä, alkaen veisata virttä dies irae. Ja keskellä metsiä, keskellä savua valtasi sanomaton alakuloisuus sydämet ja mielet. Kaikista tuntui siltä kuin odotetun pelastuksen toivo olisi pettänyt ja kuin he nyt kauhean vihollisen lähestyessä olisivat jääneet yksin maailmaan. Ei ketään muuta heillä ollut kuin ruhtinaansa.
Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät häntä kohti ja uusi side oli solmiutunut hänen ja sotamiesten välille.
Saman päivän iltana puhui ruhtinas Zacwilichowskille, lujaan niin että kaikki sen kuulivat:
— Me tarvitsemme sotaisen kuninkaan ja siksipä me, jos Jumalan avulla ehdimme kuninkaanvaaliin, annammekin äänemme prinssi Kaarlelle, jolla on sotaisempi mieli kuin Kasimirilla.
— Vivat Carolus rex! huusivat upseerit.
— Vivat! toistivat husaarit ja heidän jälkeensä koko sotajoukko.
Mutta varmaankaan ei ruhtinas-vojevoda uskonut, että nämä huudot, jotka kaikuivat Dnieperin takana Czernigowin synkissä metsissä, kuuluisivat Varsovaan asti ja ravistaisivat hänen käsistänsä kruunun suurhetmanin komentonuijan.