Yhdeksänpäiväisen marssin jälkeen, jonka Ksenofonina oli herra Maszkiewicz, ja kuljettuaan kolme päivää Lesnan yli, saapuivat sotajoukot vihdoin Czernigowiin. Kaikkein ensimäisenä marssi kaupunkiin herra Skrzetuski valakialaislippuineen. Ruhtinas oli tahallaan komentanut hänet ottamaan haltuunsa kaupungin, jotta hän heti saattaisi tiedustella ruhtinatarta ja Zaglobaa. Mutta ei kukaan täällä enempää kuin Lubniessakaan, ei kaupungissa enempää kuin linnassakaan ollut kuullut heistä mitään. He olivat hävinneet jäljettömästä niinkuin kivi veteen eikä ritari enään ymmärtänyt, mitä ajatella. Minne he olivatkaan voineet kätkeytyä? Eihän sentään vain Moskovaan, Krimiin tai Sicziin? Jäljelle jäi vain se oletus, että he olivat siirtyneet Dnieperin taa, mutta siinä tapauksessa olivat he joutuneet aivan myrskyn keskelle. Siellä surmattiin ihmiset ja sytytettiin talot palamaan, siellä raivosivat raa'at joukot, sekä zaporogilaiset että tatarit, ei edes valepuku voinut täällä suojella Helenaa, sillä nuo villipakanat ottivat mielellään vangiksi poikia, myydäksensä ne korkeasta hinnasta Stambulin torilla. Herra Skrzetuskin päähän tuli sekin kauhea epäilys, että Zagloba ehkä tahallaan on vienyt Helenan tuolle puolelle jokea, myydäkseen hänet Tuhaj-bejlle, joka voisi Bohunilta kiskoa hänestä vieläkin runsaamman hinnan. Ja tämä ajatus saattoi Jan herran hulluuden partaalle. Herra Longinus Podbipienta, joka oli tuntenut Zagloban varhemmin kuin Skrzetuski, sai hänet sentään melkoisesti tyyntymään.
— Veliseni, herra luutnantti, sanoi hän, — heitä se nyt mielestäsi. Ei Zagloba ole tehnyt sellaista. Olihan Kurcewiczeillakin tarpeeksi rikkautta, jonka Bohun mielellään olisi luovuttanut Zagloballe. Jos siis Zagloba olisi tahtonut tuhota tytön, niin ei hänen nyt olisi tarvinnut tehdä sitä päästäksensä rikkaaksi.
— Se on totta, sanoi luutnantti, — mutta miksi hän sitte on paennut
Dnieperin taa eikä Lubnieen tai Czernigowiin?
— Mutta rauhoitu nyt, rakas ystävä, — minä tunnen Zagloban, hän on juonut minun kanssani ja lainannut minulta. Rahasta ei hän välitä, ei omastansa eikä muidenkaan rahasta. Jos hänellä on omaa rahaa, niin hän sen tuhlaa ja lainattua ei hän maksa takaisin. Hän ei ryhdy tuollaisiin tekoihin, sitä minä en usko hänestä.
— Kyllä hän on kevytmielinen, sanoi Skrzetuski.
— Olkoonpa kevytmielinen, mutta hän on myöskin aika veitikka, joka tekee kepposen kenelle hyvänsä ja puikkii pois kaikista vaaroista. Onhan kirkkoherra jo profeetallisessa hengessä sinulle vakuuttanut, että Jumala tuo hänet sinulle takaisin, ja niin on tapahtuva, sillä onhan kohtuullista, että vilpitön rakkaus saa palkkansa. Lohduta sinä itseäsi tällä toivolla niinkuin minäkin saan siitä lohdutusta.
Samassa alkoi herra Longinus raskaasti huokaella ja lisäsi hetken perästä:
— Kysykäämmepä vielä linnassa, ehkä he olisivat kulkeneet tästä sivutse.
Ja he kyselivät kaikkialla, mutta turhaan. Pakenevista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Linna oli täynnä aatelismiehiä vaimoineen, lapsineen. Peläten kasakoita olivat he sulkeutuneet tänne. Ruhtinas kehoitti heitä lähtemään kanssansa, huomauttaen, että kasakat tulevat perässä. Sotajoukon kimppuun eivät he uskaltaisi rynnätä, mutta todennäköistä oli, että he ruhtinaan poistuttua yrittäisivät saada haltuunsa linnan ja kaupungin. Linnassa olevat aatelismiehet olivat kuitenkin aivan kuuroja näille kehoituksille.
— Täällä me olemme turvassa metsien takana, vastasivat he ruhtinaalle. — Kukaan ei tule tänne meidän kimppuumme.