— Olenhan minä juuri tullut noiden metsien läpi, sanoi ruhtinas.
— Sen voi tehdä teidän ruhtinaallinen armonne, mutta roskaväki ei tule niiden läpi. Ei sellaisissa metsissä niinkään kuljeta.
Ja tänne he itsepäisyydessään jäivät, mutta pian saivat he sen katkerasti maksaa, sillä heti ruhtinaan poistuttua saapuivat kasakat. Kolme viikkoa puolustautui linna urhoollisesti, sitte se valloitettiin ja kaikki sen turvissa olevat ihmiset hakattiin maahan. Kasakat tekivät kauheita julmuuksia, raatelivat lapsia ja polttivat naisia hiljaisella tulella. Eikä ollut ketään kostamassa heidän puolestaan.
Ruhtinas oli sillävälin saapunut Lubecziin Dnieperin varrella, jossa antoi joukkojensa levähtää. Hän itse, ruhtinatar, hovi ja matkatavarat jatkoivat Brahimiin, joka sijaitsi metsien ja luoksepääsemättömien soiden keskellä. Viikkoa myöhemmin tuli sotajoukkokin sinne. Nyt marssittiin Babicaan Mozyrin varrella ja siellä tuli Herran Ruumiin juhlapäivänä eron hetki. Ruhtinattaren ja hovin täytyi nimittäin siirtyä Turowiin, Wilnon vojevodan puolison, ruhtinattaren tädin luo, mutta ruhtinas itse vei joukkonsa tuleen Ukrainaan.
Jäähyväispäivällisiin ottivat osaa ruhtinas ja hänen puolisonsa, hovin naiset ja ylhäisin seurue. Naisten ja kavaljeerien kesken ei kuitenkaan nyt vallinnut tavanmukainen iloisuus, sillä useamman kuin yhden sotilaan mieltä kaivoi ajatus, että hetken päästä täytyy jättää sydämensä valittu, jonka puolesta olisi tehnyt mieli elää, taistella ja kuolla, ja monen tytön sininen tai tumma silmä verhoutui kyyneliin, kun hän, ajatteli, että rakastettu lähtee sotaan, kuulien ja miekkojen keskelle, kasakkain ja villien tatarien joukkoon, lähtee eikä ehkä enään palaa…
Kun sitte ruhtinas piti puheen, jättäen hyvästi puolisonsa ja hovin, niin alkoivat naiset toinen toisensa perästä surullisesti vaikeroida niinkuin mitkäkin kissanpojat, mutta ritarit, jotka olivat lujempia mieleltään, nousivat paikoiltaan, tarttuivat sapeliensa kahvaan ja huusivat yhtaikaa:
— Me voitamme ja palaamme!
— Auttakoon teitä Jumala! vastasi ruhtinatar. Silloin kajahti huuto, joka pani akkunat ja seinät tärisemään:
— Eläköön rouva ruhtinatar! Eläköön meidän äitimme ja hyväntekijättäremme.
— Eläköön! Eläköön!