Sotamiehetkin rakastivat nimittäin ruhtinatarta, sillä hän oli aina osoittanut heille ystävällisyyttä, jalomielisyyttä, runsaskätisyyttä ja herttaisuutta. Hänhän oli suorastaan heidän perheittensä holhoojatar. Ennenkaikkea rakasti häntä ruhtinas Jeremi, sillä he olivat kuin toisiaan varten luodut, niin kokonaan toistensa kaltaiset, molemmat valetut kullasta ja raudasta.
Kaikki upseerit astuivat nyt ruhtinaan luo ja pikari kädessä polvistui jokainen hänen nojatuolinsa eteen. Ruhtinatar nyökäytti jokaiselle päätään ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja. Skrzetuskille hän sanoi:
— Täällä saanee tänään useampikin ritari muistoksi rukousnauhan tai silkkisiteen, mutta koska se, jolta te mieluimmin haluaisitte ottaa vastaan muiston, ei ole joukossamme, niin ottakaa tämä vastaan minulta kuin äidiltä.
Näin sanottuaan otti ruhtinatar esiin kultaisen, turkoseilla koristetun pienen ristin ja ripusti sen ritarin kaulaan. Skrzetuski suuteli nöyrästi hänen kättään.
Ruhtinas oli nähtävästi hyvin tyytyväinen siihen että Skrzetuskille näin oli tapahtunut, sillä hän oli viime aikoina entistäkin enemmän mieltynyt häneen. Varsinkin oli hän pitänyt siitä, että Skrzetuski, käydessään lähettiläänä Siczissä, oli ylläpitänyt ruhtinaan arvoa ja kieltäytynyt Chmielnickiltä vastaanottamasta kirjettä vietäväksi hänelle, ruhtinaalle.
Noustiin pöydästä. Naiset, jotka kaukaa olivat sattuneet kuulemaan mitä ruhtinatar Skrzetuskille lausui, pitivät sitä luvan merkkinä ja ottivat hekin esiin mikä rukousnauhan, mikä silkkisiteen, mikä ristin. Ja tämän nähdessään taas ritarit kiirehtivät kukin jonkun naisen — jollei juuri valittunsakaan, niin ainakin viehättävimmän luo. Niin riensi esimerkiksi Poniatowski neiti Zytinskin ja Bychowiec neiti Bohowitynin luo, sillä hän oli viime aikoina mieltynyt häneen, Rostworowski kiiruhti neiti Zakin seuraan, punatukkainen Wierszul neiti Skoropackin ja eversti Machnicki, vaikka olikin jo vanha mies, neiti Zawiejskin tykö. Vain Anusia Borzobohata-Krasienski, huolimatta siitä että oli kaunein kaikista, seisoi akkunan ääressä yksin ja hyljättynä. Hänen kasvonsa hehkuivat, alaspainuneet silmät iskivät ikäänkuin vihan salamoja ja samalla ne tuntuivat pyytävän, ettei häntä enään näin solvattaisi. Petturi Wolodyjowski lähestyi häntä ja sanoi:
— Minäkin olisin tahtonut pyytää neiti Annalta jotakin muistoa, mutta luovuin tästä halustani, peläten etten liian suuren tungoksen läpi pääsisi luoksenne.
Annan posket alkoivat hehkua entistä enemmän ja hetken mietittyään hän vastasi:
— Toisista käsistä, hyvä herra, eikä minun, olette te halunnut saada muistoa. Ette kuitenkaan tule sitä saamaan, sillä tuolla taholla on, jollei juuri liian ahdasta, niin ainakin teille liian korkeat kynnykset.
Isku oli hyvin tähdätty ja kaksinkertainen, sillä ensinnäkin se sisälsi viittauksen ritarin pieneen kokoon ja toiseksi se tarkoitti hänen rakkauttaan ruhtinatar Barbara Zbaraskaan. Herra Wolodyjowski oli nimittäin ensin rakastunut vanhempaan Annaan, mutta kun joku toinen oli kosinut häntä, oli hän aikansa potenut ja sitte kaikessa hiljaisuudessa omistanut sydämensä Barbaralle, arvellen ettei kukaan pääse hänen salaisuutensa perille. Siksipä hän nyt, kun kuuli tämän salaisuuden Annalta, niin ensiluokkainen miekan- ja sanansutkauttaja kuin olikin, kävi niin hämilleen, että sanat takertuivat kurkkuun ja hän vain kömpelösti änkötti: