— Armollinen neiti tähtää hänkin korkealle, juuri niin korkealle kuin… herra Podbipientan päähän.
— Hän on todellakin teitä korkeampi sekä miekkansa että käytöksensä puolesta, vastasi tyttö päättäväisesti. — Minä kiitän teitä siitä, että johdatitte hänet mieleeni. Se olikin hyvä.
Tämän sanottuaan kääntyi neito liettualaisen puoleen:
— Hyvä herra, olkaa niin ystävällinen ja lähestykää. Minullakin täytyy olla ritarini enkä tiedä, voisinko kiinnittää tätä nauhaa miehuullisempaan rintaan.
Herra Podbipientan silmät menivät selälleen. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta sitte hän lankesi polvilleen niin että lattia tärähti.
— Hyväntekijättäreni, armollinen neiti!
Anusia kiinnitti nauhan ja sitä tehdessään hänen pienet kätensä aivan katosivat herra Longinuksen vaaleiden viiksien alle. Kaiken aikaa kuului vain maiskutusta ja mörinää, jota seuratessaan Wolodyjowski sanoi luutnantti Migurskille:
— Tekisipä mieli luulla, että karhu on mehiläispesän kimpussa ja ahmii hunajaa.
Senjälkeen poistui hän hiukan suuttuneena, sillä Anusian pistos kirveli häntä yhä. Ja olihan hän aikoinaan rakastanut Anusiaa.
Myöskin ruhtinas sanoi nyt hyvästi ruhtinattarelle ja tuntia myöhemmin oli hovi jo matkalla Turowiin ja sotajoukot Pripetille.