Siihen virkkoi herra Longinus:
— Niin, mitäpä sitä kauvemmin salaisin: minä olen rakastunut, veliseni, olen rakastunut. Kas siinä minun onnettomuuteni.
— Älä sure, en minä usko, että Tuhaj-bej on poistunut. Ja kyllä sinun osallesi muutenkin joutuu pakanoita, aivan niinkuin noita sääskiä päämme päälle.
Ihmisten ja hevosten päiden päällä leijaili todella kokonaisia sääskipilviä. Sotajoukot olivat nimittäin tulleet äärettömien soiden, rämeisten metsien, vesiperäisten niittyjen, jokien ja purojen seudulle, autioon, synkkään maahan, missä erämaat humisivat koko tyhjyydessään. Sen asukkaista sanottiin näihin aikoihin:
Aatelisherra Paljasjalka myötäjäisiks antoi tyttärelleen tervapytyn, sieniä myös kiehkuraisen, padallisen kuorehia sekä pienen tilkun suota.
Suomudassa kasvoi täällä kyllä sieniä, mutta huolimatta noista säkeistä koottiin siellä myöskin suuria herrasomaisuuksia. Tällä hetkellä eivät kuitenkaan ruhtinaan miehet, joista suurin osa oli syntynyt ja kasvanut Dnieperin takaisilla kuivilla aroilla, olleet uskoa omia silmiään. Olihan sielläkin paikoittain soita ja metsiä, mutta täällä näytti koko maa olevan yksi ainoa suo. Yö oli lämmin ja kirkas eikä silmänkantaman alalla kuutamossa näkynyt syltäkään kuivaa maaperää. Keitaat vain häämöittivät veden joukosta, metsät tuntuivat kasvavan esiin vedestä, vesi tirskui hevosten jalkojen alla ja vettä tippuivat vankkurien ja kanuunien pyörät. Wurcel joutui aivan epätoivoon. "Kummallinen retki, sanoi hän, Czernigowin luona meitä uhkasi tuli ja täällä vedenpaisumus." Ja todella maa, vastoin kaikkea tavallisuutta, ei täällä tuntunut tarjoavan jaloille vakaata tukea, vaan se taipui ja hyllyi ikäänkuin aikoen hajota ja niellä kaikki jotka liikkuivat sen pinnalla.
Neljä päivää kesti sotajoukkojen siirtoa Pripetin yli ja senjälkeen täytyi melkein joka päivä kulkea jokien ja purojen poikki, jotka valuivat märän maapohjan halki. Eikä missään ollut siltaa. Rahvas käytti kulkuneuvonaan yksinomaan venettä. Muutaman päivän kuluttua alkoivat sateet ja sumut. Miehet ponnistelivat viimeisin voimin päästäkseen vihdoinkin pois näiltä kirotuilta seuduilta. Ruhtinaskin piti kiirettä ja kehoitti muita rientämään. Hän kaadatti kokonaisia metsiä, teetti ympyriäisistä pölkyistä teitä soiden poikki ja marssi niin eteenpäin. Sotamieskään ei uskaltanut napista, kun näki, ettei hän vähääkään säästänyt voimiansa, vaan että hän aamusta yöhön istui hevosen selässä, järjestellen joukkojansa, valvoen marssin kulkua ja persoonallisesti ottaen osaa kaikkiin toimiin, vaikka työ oli miltei ylivoimainen. Märkänä rämpiä aamusta yöhön asti — se oli kaikkien yhteinen kohtalo. Kavio alkoi vähitellen irtaantua hevosten jaloista, monet niistä sortuivat tykkien eteen, jalkaväen ja Wolodyjowskin rakuunain täytyi tulla vetämään tykkejä. Hienommat rykmentit, kuten Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarit tarttuivat kirveeseen rakentaakseen pölkkyteitä. Tuolla kuuluisalla retkellä vilussa, vedessä ja nälänhädässä, mursi johtajan tahto ja sotilaiden into kaikki esteet. Tähän päivään asti ei kukaan vielä ollut uskaltanut kuljettaa sotajoukkoja keväällä, vesien tulviessa. Onneksi ei vihollisen hyökkäys kertaakaan häirinnyt retkeä. Sikäläinen hiljainen ja rauhallinen rahvas ei ajatellut kapinaa ja vaikka kasakat myöhemmin sitä yllyttävätkin ja esimerkillään kehoittivat, niin ei se liittynyt heidän lippujensa alle. Se katseli unisin silmin ohi kulkevia ratsujoukkoja, jotka kuin tai'an voimasta sukelsivat esiin metsistä ja soista, ja marssivat ohi kuin unennäkö. Se hankki oppaita ja täytti hiljaa ja kuuliaisesti kaikki mitä siltä vaadittiin.
Tämän huomatessaan hallitsi ruhtinas puolestaan ankaralla kurilla kaiken vallattomuuden sotaväen puolelta eikä armeijan jäljessä niinmuodoin kuulunut rahvaan kirouksia ja soimauksia. Ja kun joukkojen mentyä johonkin savupirttiin tuli sanoma, että ruhtinas Jarema on, kulkenut täältä ohitse, niin pudistelivat miehet päätä ja sanoivat hiljaa itsekseen: se on hyvä mies!
Vihdoin saapuivat ruhtinaan sotajoukot kahdentoista päivän yli-inhimillisten vaivojen ja ponnistusten jälkeen kapinalliseen maahan. "Jarema tulee, Jarema tulee!" kaikui yli koko Ukrainan aina Villeille Kentille, Czehryniin ja Jahorlikiin asti. "Jarema tulee!" kaikui kaupungeissa, kylissä, taloissa ja metsä-asumuksissa. Ja tämän sanoman saapuessa putosivat viikatteet, haravat ja veitset talonpoikien käsistä. Kasvot kalpenivat ja öisin hiipivät hillittömät joukkiot etelään päin niinkuin susilaumat metsämiesten torvien raikuessa. Ryöstöretkellä harhaileva tatari hypähti hevosenselästä pannakseen vähänpäästä korvansa maata vasten. Vielä valloittamattomissa linnoissa ja varustuksissa soitettiin kelloja ja veisattiin Te Deum laudamus.
Uhkaava leijona asettui kuitenkin kapinoitsevan maan kynnykselle ja lepäsi.