Hän kokosi voimia.
KYMMENES LUKU.
Jonkun aikaa oltuaan Korsunissa oli Chmielnicki vetäytynyt Bialocerkiewiin ja ottanut sen päämajakseen. Horda leiriytyi joen toiselle puolen, käyttäen koko Kiovan vojevodakuntaa ratsujensa laitumena. Aivan suotta oli siis herra Longinus Podbipienta harmitellut, ettei saisi halkaista ainoatakaan tatarilaiskalloa. Herra Skrzetuski oli oikein otaksunut, että herra Poniatowskin Kaniowissa kiinniottamat zaporogilaiset olivat antaneet väärän tiedon: Tuhaj-bej ei ollut poistunut eikä edes lähtenyt Czehryniinkään. Päinvastoin saapui joka taholta uusia laumoja entisten lisäksi. Asowan ja Astrakanin ruhtinaat, joita ei koskaan ennen oltu nähty Puolassa, toivat muassaan neljätuhatta miestä, Nogai-tatarien hordassa oli kaksitoistatuhatta ja Bilgorodin sekä Budziakin hordissa kaksikymmentä tuhatta sotamiestä. Kaikki nämä olivat ennen olleet zaporogilaisten ja kasakkain leppymättömiä vihollisia, mutta nyt saapuivat he heidän veljinään ja liittolaisinaan vuodattamaan kristittyjen verta. Lopuksi tuli itse khani Islan Gireikin, mukanaan kaksitoistatuhatta perekopilaista. Näiden "ystävien" tähden sai kärsiä koko Ukraina, eikä ainoastaan aateli, vaan myöskin vähävenäläinen rahvas, sillä sen kylät poltettiin, karja otettiin väkivallalla ja itse talonpojat, vaimot ja lapset vietiin vangeiksi. Näinä murhan, tulipalon ja verenvuodatuksen aikoina saattoi talonpoika pelastaa henkensä vain pakenemalla Chmielnickin leiriin. Siellä hän pääsi olemasta ryöstön uhrina, siellä tuli hän itse ryöstäjäksi, jonka täytyi hävittää omaa maatansa. Mutta olihan silloin edes henki turvassa. Onneton maa — heti kapinan puhjettua oli sitä rangaissut ja hävittänyt herra Mikolai Potocki, sitte olivat — muka vapauttajina — tulleet zaporogilaiset ja tatarit, ja nyt sitä uhkasi Jeremi Wisniowieckin kosto.
Ken vain saattoi, pakeni Chmielnickin leiriin, sinne pakeni yksin aatelikin, kun ei sillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta. Siten paisui Chmielnickin mahti paisumistaan ja syynä siihen ettei hän heti marssinut valtakunnan sisäosiin, vaan pysähtyi niin pitkäksi aikaa Bialocerkiewiin, oli etupäässä se, että hän ensin tahtoi järjestää hurjistuneet ja villit ainekset.
Ja hänen rautaisissa käsissään ne nopeasti muuttuivatkin sotilaalliseksi voimaksi. Harjoitetuista zaporogilaisista muodostetut kantajoukot olivat jo valmiina, rahvas jaettiin rykmentteihin ja entiset leiriatamanit määrättiin rykmenttien päälliköiksi. Yksityiset osastot taas lähetettiin valloittamaan linnoja, jotta joukot tottuisivat taisteluun. Ja tämä rahvas oli luonnostaan mitä suurimmassa määrin sotakelpoinen, aseihin harjaantunut ja tatarilaishyökkäyksissä karaistunut sekä tottunut katsomaan sotaa suoraan sen verisiin kasvoihin.
Kaksi näitä rykmentinpäällikköä, Handza ja Ostap, lähtivät Nesterwariin, valloittivat sen ja tuhosivat sekä juutalaiset että aatelin. Ruhtinas Czetwertynskiltä löi hänen oma myllärinsä linnan kynnyksellä poikki pään ja ruhtinattaren teki Ostap orjattarekseen. Muut päälliköt menivät toisille suunnille ja menestys seurasi heidän aseitansa, sillä kauhu oli lannistanut ljahit, tuon "tavattoman kansan", kauhu löi aseet sen käsistä ja riisti siltä voiman.
Silloin tällöin kiusottelivat rykmentinpäälliköt Chmielnickiä: "mikset marssi Varsovaa kohden, vaan viivyttelet, kuuntelet povarieukkojen ennustuksia, juot viinaa ja päästät ljaheja tointumaan pelästyksestään ja kokoamaan sotaväkeä?". Välistä öisin ulvoi juopunut rahvaskin, piirittäen Chmielnickin asunnon ja vaatien, että hän johtaisi heitä ljaheja vastaan. Chmielnicki oli kuin olikin nostanut kapinan ja antanut sille sen kauhean voiman, mutta nyt alkoi hän huomata, että tuo sama voima työntää häntä itseään tuntematonta tulevaisuutta kohden. Siksipä hän usein silmät sameina katseli eteenpäin, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja samalla tuntien sydämessään levottomuutta.
Hän yksin kaikkien noiden rykmentinpäällikköjen ja atamanien keskellä tiesikin, kuinka paljon kauheaa voimaa piilee Puolan näennäisessä voimattomuudessa. Hän oli nostattanut kapinan, hän oli Keltaisen Veden luona lyönyt kruunun armeijat, hän oli lyönyt ja tuhonnut ne Korsunin luona. Mutta mitä on nyt tehtävä?
Siksipä hän kokosikin rykmentinpäällikkönsä neuvotteluun ja, katsellen heitä verestävillä silmillään, joiden edessä kaikki vapisivat, lausui hän synkkänä saman kysymyksen: "mitä on nyt tehtävä, mitä te tahdotte?"
— Lähteäkö Varsovaan? Tännehän saapuu ruhtinas Wisniowiecki, hän iskee teidän vaimoihinne ja lapsiinne kuin ukkosen nuoli, jättää vain maan ja veden ja marssii sitte meidän jäljessämme Varsovaan, tuoden mukanaan koko aatelismahdin, joka liittyy häneen. Kahden tulen välissä me ehdottomasti hukumme, jollemme taisteluissa, niin paaluihin pistettyinä…