— Tatarilaisten ystävyyteen ei voi luottaa, tänään he ovat meidän kanssamme, huomenna he kääntyvät meitä vastaan ja rientävät Krimiin, tai luovuttavat meidän päämme herroille.
— No, mitä nyt on tehtävä, sanokaa? Lähteäkö Wisniowieckia vastaan? Siinä tapauksessa antaa hän sekä meille että tatarilaisille yllinkyllin tekemistä ja yhä uusia sotajoukkoja tulee valtakunnan sisäosista marssimaan Wisniowieckin avuksi. Valitkaa…
Pelästyneet rykmentinpäälliköt vaikenivat, mutta Chmielnicki jatkoi:
— Miksi te olette käyneet niin aroiksi, miksette enään vaadi minua marssimaan Varsovaa vastaan? Kun siis nyt ette tiedä mitä olisi tehtävä, niin luottakaa minuun ja minä olen Jumalan avulla pelastava sekä oman pääni ja teidän päänne ja toimiva zaporogilaisarmeijan ja kaikkien kasakkain tyytyväisyydeksi.
Yksi keino oli jäljellä: sovittelujen tie. Chmielnicki tiesi hyvin kuinka paljon Puolassa voidaan sitä tietä saavuttaa. Hän oli laskenut, että valtiopäivät pikemmin suostuvat melkoisiin myönnytyksiin kuin uusiin veroihin, värväyksiin ja sotaan, josta varmaan oli tuleva vaivaloinen. Hän tiesi lisäksi, että Varsovassa on mahtava puolue ja sen etunenässä itse kuningas — sanoma hänen kuolemastaan ei vielä ollut saapunut —, kansleri ja paljon ylimyksiä, jotka mielellään tahtoisivat pysäyttää Ukrainassa asuvien ylimysten omaisuuden jättiläismäisen kasvamisen. Tämä puolue haluaisi kasakoista muodostaa sotilaallisen voiman kuninkaan tueksi, tehdä heidän kanssansa ikuisen rauhan ja käyttää nuo monet tuhannet ulkomaista sotaa varten. Jos asiat kehittyisivät tämän puolueen toivomusten mukaan, niin saattaisi Chmielnicki päästä korkeaan arvoon, saada itselleen kuninkaan kädestä hetmanin komentosauvan ja kasakoille lukemattomia myönnytyksiä.
Kaikkea tätä pitäen silmällä hän kauvan viivytteli Bialocerkiewissa. Hän teki varustuksia, lähetteli joka suunnalle julistuksia, keräsi lisää väkeä, muodosteli kokonaisia armeijoja ja otti haltuunsa linnoja, sillä hän tiesi, että vain voimakkaan kanssa antaudutaan keskusteluihin. Mutta valtakunnan sisäosiin hän ei lähtenyt.
Oi jospa hänen onnistuisikin sovittelujen avulla saada aikaan rauha! Silloinhan aseet itsestänsä putoaisivat Wisniowieckin käsistä, tai jollei ruhtinas suostuisi laskemaan aseita, niin silloinhan ei hän, Chmielnicki, olisi kapinoitsija, vaan ruhtinas, joka käy sotaa vasten kuninkaan ja valtiopäivien tahtoa.
Vasta silloin marssisi hän, Chmielnicki, Wisniowieckia vastaan ja tekisi sen jo kuninkaan ja valtakunnan käskystä. Silloin löisi viimeinen hetki ei vain ruhtinaalle, vaan kaikille Ukrainan pikkukuninkaille, ja heidän omaisuutensa ja äärettömät maatilansa menisivät!
Näin ajatteli zaporogilainen vallananastaja-hetmani, tällaista tulevaisuudenrakennusta hän suunnitteli. Hänen rakennuksensa telineille istuutui kuitenkin usein huolten, epäilysten ja pelon musta lintuparvi, pahaaennustavasti rääkyen.
Onko rauhan puolue Varsovassa kyllin voimakas? Ryhdytäänkö hänen kanssaan keskusteluihin? Mitä sanovat valtiopäivät ja senaatti? Tukkivatko ne korvansa Ukrainan kansan valitushuudoilta, sulkevatko ne silmänsä tulipalojen loimuilta?…