— Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.
Hiljaisuus.
Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin muureja vastaan.
Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.
Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli pirullisen ilkeä ilme.
— Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, — miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.
— Bohun, lausui joku.
— Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa, mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit, Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?
Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:
— Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.