Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:
— Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli. Kerran vain on äiti synnyttänyt — sota on minun äitini ja sisareni. Wisniowiecki teurastaa — niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää — niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt — rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille, noille valkovenäläisille!
Toinen atamani astui esiin.
— Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.
— Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.
— Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki oli heitä rohkaissut.
— Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. — Lyö, lyö! — säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan. Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa. Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella, milloin punaisella valolla.
Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.
YHDESTOISTA LUKU.
Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa, hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää, sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin, Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit, Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti, tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa, jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa, joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä. Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen hänen tuomastaan avusta.