— Chmielhan ryntää hetmaniakin vastaan — mitä minä teidän ruhtinaastanne!
Herra Zagloba kävi vieläkin levottomammaksi.
— Hyi saakeli, tuohan suorastaan haisee kapinalta! Aseellinen väkivalta, tytön ryöstö ja kapina, vis armata, raptus puellae, rebellio, aivan niin: pyöveli, hirsipuu ja nuora! Hyviä valtteja, voithan niillä päästä, jollet kauvas, niin ainakin korkealle. Kurcewiczit tulevat hekin puolustamaan itseään.
— Hekö? Perikato joko minulle tai heille! Minähän olin valmis antamaan henkeni heidän, Kurcewiczien, edestä. Ruhtinaat olivat minulle veljiä ja vanha ruhtinatar äiti, jota minä katselin silmiin kuin koira. Ja kun tatarit olivat siepanneet vangiksi Wasilin, niin kuka lähti Krimiin ja kuka tempasi hänet tatarien käsistä. Minä! Minä olen heitä rakastanut ja palvellut kuin orja, sillä luulin palkakseni ansaitsevani tytön. Mutta he myivät kuin myivätkin minut, luovuttivat kuin orjan katalan kohtalon ja onnettomuuden omaksi, pois ajoivat — no niin, minä menen, mutta käyn ensin sanomassa hyvästi. Maksan kasakan tapaan suolasta ja leivästä, jonka olen syönyt heidän luonansa, ja lähden sitte. Tunnen kyllä oman tieni.
— Ja minne sinä lähdet kun olet katkaissut välisi ruhtinaan kanssa?
Chmielin leiriinkö?
— Kun olisivatkin antaneet minulle tuon tytön! Minä olisin ollut teidän veljenne, teidän toverinne, teidän vannoutunut uskottunne, teidän koiranne! Olisin ottanut kasakkani ja huutanut Ukrainasta toisia mukaan ja niin olisin lähtenyt Chmieliä ja omia veljiäni vastaan ja tallannut heidät kavioitteni alle. Ja olisinko pyytänyt siitä palkintoa? En! Olisin ottanut tyttösen ja kiitänyt Dnieperin taa Jumalan arolle, Villeille Kentille, hiljaisille vesille. Se olisi minulle riittänyt. Mutta nyt!
— Nyt olet tullut hulluksi!
Hurjapää ei vastannut, löi vain piiskalla ratsuaan ja kiidätti eteenpäin. Herra Zagloba puolestaan alkoi miettiä, mihin pulaan hän oli joutunut. Ei ollut epäilemistäkään, että Bohun aikoi hyökätä Kurcewiczien kimppuun, kostaa kärsimänsä vääryyden ja väkivallalla ryöstää tytön. Ja tällaisessa yrityksessä pitäisi herra Zagloban olla hänen toverinaan! Ukrainassa tapahtui näitä tekoja kyllä useinkin, mutta joskus ne päättyivät huonosti. Tosin asia silloin kun väkivallantekijä ei ollut aatelinen, mutkistui ja kävi vaaralliseksi, mutta sensijaan oli oikeuden käden vaikea saavuttaa kasakkaa. Mistäpä häntä haki ja mistäpä hänet sai kiinni! Rikoksen tehtyään pakeni hän villeille aroille, minne ei ihmiskäsi ulottunut, eikä häntä senjälkeen nähty. Kun sitte puhkesi sota tai tatarit ryntäsivät maahan, sukelsi rikoksentekijä uudestaan esiin, sillä silloinhan oikeuden vartiat nukkuivat. Niin saattoi Bohunkin kätkeytyä ja piillä vastuunalaisuuttaan, herra Zagloban ei tarvinnut auttaa häntä teossa eikä ottaa hartioilleen puolta hänen syystään. Hän ei missään tapauksessa olisi sitä tehnytkään, sillä vaikka Bohun oli hänen ystävänsä, niin ei Zagloban aatelismiehenä kuitenkaan olisi sopinut kasakan seurassa käydä aatelia vastaan, varsinkin kun hän tunsi herra Skrzetuskin ja kun hän oli juonut hänen kanssansa. Herra Zagloba oli kyllä tappelupukari, mutta hänen hurjuuksillaan oli toki rajansa. Hän saattoi kyllä mellastella Bohunin ja muiden kasakkaupseerien kanssa Czehrynin juomatuvissa, varsinkin jos nämä maksoivat juomingit. Miksikäs hän ei olisi sitä tehnyt? Olihan kasakkakapinan uhatessa hyvä olla tällaisten miesten ystävä. Herra Zagloba oli nimittäin arka nahastaan, vaikka se sieltä täältä oli naarmuilla. Ja nyt hän lopulta kuitenkin huomaa, että hän tuon ystävyytensä kautta on joutunut kauheaan lätäkköön! Selvää oli, että Bohun, jos hän ryöstää tytön, joka on ruhtinaan luutnantin ja suosikin kihlattu, joutuu ruhtinaan vihoihin, ja silloin ei hänen auta muuta kuin paeta Chmielnickin luo ja liittyä kapinaan. Tätä vastaan pani herra Zagloba omaan persoonaansa nähden ajatuksissaan jyrkän veton, sillä hänellä ei ollut ensinkään aikomus liittyä kapinaan Bohunin kauniiden silmien tähden, ja lisäksi pelkäsi hän ruhtinasta kuin tulta.
— Hyi, hyi, mutisi hän itsekseen, — minä olen tarttunut pirua häntään ja nyt hän puolestaan tarttuu minun kallooni ja vääntää sen nurin. Iskeköön salama tuohon hurjapäähän, hänen naismaisiin kasvoihinsa ja tatarilaiseen käteensä! Kyllä totisesti olen joutunut häihin, oikeihin koiran häihin, jumaliste! Vieköön hiisi kaikki Kurcewiczit ja kaikki naikkoset! Mitä he minuun kuuluvat, enhän minä heitä tarvitse, ja minun tässä pitäisi joutua vasaran ja alasimen väliin! Ja mitä varten? Minäkö tässä aion naimisiin? Menköön piru naimisiin! Minä vähät kaikesta, mitä minulla on tekemistä koko tässä asiassa! Jos minä nyt lähden Bohunin mukaan, niin Wisniowiecki nylkee minut, ja jos minä luovun Bohunista, niin talonpojat kolhivat minut kuoliaaksi, tai ehkä Bohun itse sen tekee: Hullua on kuin onkin veljestellä raakalaisten kanssa. Minä olen tämän kaiken ansainnut. Tahtoisin totisesti pikemmin olla tuona hevosena, jonka selässä istun, kuin Zaglobana. Lähdin hullun kasakan seuraan, sentähden uhataan nyt kahdelta taholta nylkeä nahka selästäni.
Näitä miettiessään herra Zagloba kovasti hikoili ja tuli entistäkin huonommalle tuulelle. Oli helteinen päivä, hevonen kulki raskaasti, sillä ei nimittäin oltu pitkään aikaan ratsastettu ja herra Zagloba oli lihava mies. Hyvä Jumala mitä hän olisikaan antanut, jos nyt olisi saanut istua siimeksessä jossakin ravintolassa, kylmän oluen ääressä, sensijaan että tässä hytkytteli helteessä, hevosen selässä, ajaen pitkin palanutta aroa!