Vaikka Bohun oli käskenyt kiiruhtaa eteenpäin, hiljensivät kasakat kulkua, auringonpaahde oli kuin olikin kauhea. Miehet antoivat hevostensa hiukkasen haukata ruohoa. Sillaikaa keskusteli Bohun esaulien kanssa, nähtävästi jaellen heille käskyjä. Tähän asti he eivät olleet edes tietäneet, minne ratsastavat. Zagloban korviin tulivat käskyn viimeiset sanat:
— Odottakaa laukausta.
— Odotamme, isä kulta.
Äkkiä Bohun kääntyi Zagloban puoleen:
— Sinä ratsastat minun kanssani edellä.
— Minäkö? sanoi Zagloba huomattavan huonotuulisena. — Minä rakastan sinua niin että sinun tähtesi olen hikoillut maalle toisen puolen sieluani. Minkätähden sitte en hikoilisi hukkaan toistakin puolta. Me olemme kuin takki ja vuori. Toivon että pirut ottavat meidät yhdessä. Suoraan sanoen: minusta on kaikki yhdentekevää, sillä luullakseni ei helvetissäkään voi olla tämän kuumempaa.
— Lähtekäämme.
— Taittamaan niskaamme.
He karauttivat eteenpäin ja pian seurasivat heitä myöskin kasakat. Nämä liikkuivat kuitenkin verkalleen niin että he pian taasen jäivät melkoisesti jäljelle. Lopulta he kokonaan katosivat näkyvistä.
Bohun ja Zagloba ajoivat rinnan, molemmat vaieten ja vaipuneina syviin ajatuksiin. Zagloba kierteli viiksiään ja selvästi saattoi huomata, että hänen päänsä oli raskaassa työssä. Ehkäpä hän mietti, millä tavoin voisi pelastua koko tästä ikävästä jutusta. Välistä hän puoliääneen murisi jotakin itsekseen, välistä hän katseli Bohuniin, jonka kasvoilla hillitön viha ja suru vuorottelivat.