— Ihmeellistä, mietti Zagloba itsekseen, — ettei hän, vaikka on tuollainen keikari, kykene suostuttamaan itseensä edes yhtä tyttöä. Hän on kyllä kasakka, mutta tunnettu ritari ja rykmentin alipäällikkö, joka ennemmin tai myöhemmin saa aatelisarvon, jos vain ei liity kapinaan. Kaikki riippuu vain hänestä itsestään. Herra Skrzetuski on arvossapidetty kavaljeeri ja hieno mies, mutta ei häntä komeudessa voi verratakaan tuohon kuvankauniiseen hurjapäähän. Kyllä he käyvät toisiaan kalloon, kun joutuvat yhteen, sillä molemmat ovat aika tappelijoita.
— Bohun, tunnetko herra Skrzetuskin hyvinkin? kysyi Zagloba yhtäkkiä.
— En, vastasi hurjapää lyhyesti.
— Sinulla tulee olemaan raskas ottelu hänen kanssaan. Kyllä minä näin kuinka hän, raahustaen ulos Czaplinskia, työnsi auki oven. Hän on oikea Goljat niinhyvin miekan kuin pikarinkin käytössä.
Bohun ei vastannut ja jälleen vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa ja suruihinsa. Ikäänkuin säestykseksi toisteli Zagloba vähän päästä: "jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta." Kului muutama tunti. Aurinko oli jo painumassa mailleen Czehrynin suunnalle, idästä henki viileä tuuli. Herra Zagloba otti ilveksennahkaisen lakkinsa, sivalsi hikistä päätänsä ja toisti taasen:
— Jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta.
Bohun heräsi kuin unesta.
— Mitä sinä sanoit? kysyi hän.
— Sanoin vain, että pian tulee pimeä. Onko meillä vielä pitkältäkin matkaa?
— Ei ole.