Tunnin kuluttua tuli todella pimeä. He ajoivat metsäiseen rotkonpohjaan ja rotkon toisesta päästä välkähteli valoa.
— Tuolla on Rozlogi, sanoi Bohun äkkiä.
— Vai niin. Hui kuinka täällä rotkossa on kylmä.
Bohun pidätti ratsunsa.
— Odota, sanoi hän.
Zagloba katsahti häneen. Hurjapään silmät, joilla oli se omituisuus että ne loistivat pimeässä, paloivat kahtena soihtuna.
He viipyivät molemmat kauvan liikkumattomina rotkon päässä. Vihdoin alkoi kaukaa kuulua hevosten pärskynää.
Verkalleen ratsastivat kasakat metsän sisästä Bohunia kohti. Esauli läheni päällikköä saadakseen häneltä käskyjä. Bohun kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja senjälkeen kasakat taasen pysähtyivät.
— Lähdetään, sanoi Bohun Zagloballe.
Hetken perästä piirtyi herraskartanon tumma rykelmä ulkohuoneineen ja kaivonvinttoineen heidän silmiensä eteen. Kartanossa oli aivan hiljaista, koirat eivät haukkuneet, suuri kultainen kuu loisti rakennusten päällä. Puutarhasta tuli kirsikka- ja omenankukkien tuoksua. Oli aivan tyyntä. Yö oli niin ihmeellinen, että todella ei puuttunut kuin jokin teorba, jota olisi kajauteltu kauniin ruhtinattaren ikkunan alla.