Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli. Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski, Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä, joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen. Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta. Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen, ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda — tuhkaläjinä! Siellä täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien, naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne kasakkain elonkorjuuseen… Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:
— Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme ehdi sen avuksi.
Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu. Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew, ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.
Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa. "Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä", toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin marssittiin.
Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti mitä oli tapahtunut.
— Linnoitus on valloitettu? huusi hän.
— Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä. Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan, koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä — nämä täytyi kiireesti pelastaa.
Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua. Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun, suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.
— Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda. — Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli yksin hänellä loistava puku.
Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota komensi herra Skrzetuski.