Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.

Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.

— Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa te!

Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen, lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista. Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan ja alkoivat huudella:

— Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä, miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?… Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi…

Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla. Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien. Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen, niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.

Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan, ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit, Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut, Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka, joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman, Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin, kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin, mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan, yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja -keihästä.

Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden. Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa, jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi. Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat. Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti olleet ottaneet osaa taisteluun.

Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo, sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin. Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä. Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin, ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia, odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.

Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden, sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas. Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.