Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin ruhtinas.
— Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.
Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi eteenpäin.
Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.
— Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.
— Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.
Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat, jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan, sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui. Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti. Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes kädet hakkaamisesta puutuivat.
Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä enemmän.
Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin rykmentin jätteitä.
Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille, mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä, hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä. Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa, herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.