Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja, iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta, jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen. Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän, mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan. Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin, tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit. "Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa hihassa, ja syöksyi häntä kohti.
Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys, että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin. Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan, samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen selästä.
Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.
Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja, kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen: katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä, sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.
Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla. Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti, kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä, sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista, ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle, hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa, koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten, ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan, niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan. Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.
— Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, — tahdotte jättää vihollisen rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan? Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.
— Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, — en tiedä mikä henki teissä asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa, samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä en aja takaa.
— Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti ruhtinas.
— Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. — Kun me olemme saaneet nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat koston onnettomat ihmiset.
— Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, — että te, niinkuin kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin, jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia kourassani.