Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.
Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia. Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.
— Tietysti en, vastasi vojevoda.
Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz, joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi. Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi sotatoimet.
Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje. Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli olisi sattunut hänen sydämeensä.
— Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä tällaista tapahtuvan.
Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:
— Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty, kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän, häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen puolesta.
Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof lausui: