— Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:
— Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan samaa mieltä ovat: primas, valtakunnan esipiispa, kansleri, ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta itseään kohtaan.
Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.
— Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, — heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.
— Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, — sydän pakahtuu, kun ajattelee, mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne, kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä. Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme, haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi — päättäköön koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme? Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä, häpeä!
— Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.
Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies, kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:
— Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.
Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:
— Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan — sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti —, tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut…