— Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:
— Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä, jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni, koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani onkin tärkeä.
Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja, jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua. Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään. Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo, päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky, etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus. Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa. Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita, joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta. Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua, oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot silloin tällöin katkaisivat.
— Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. —
Mitä siellä on?
Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:
— Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi: "lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme. Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.
Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.
— Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa mitä se on.