— Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.
— Kauheita aikoja, sanoi ritari, — jolloin sudet asuvat kylissä ja metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!
Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.
— Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, — tuntuu siltä kuin siellä olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.
— Menkää, sanoi herra Skrzetuski, — me jäämme tänne odottamaan.
Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.
— On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.
— Kuka?
— Kapinallisia talonpoikia.
— Onko niitä paljonkin?