— Noin kaksisataa.
— En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.
— Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.
Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti, että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin, korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.
Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui, hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.
Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:
— Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.
— Ei, huusivat toiset, — Marusia Bohuslawkasta!
— Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. — Laula Potokin herrasta!
"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa: