Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri: erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri. Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja, vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.
Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia kokoontui hänen ympärilleen — mutta herra Skrzetuski, vaikka tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita, herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua, avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä. Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:
Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja. Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan, tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.
Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin, metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen, laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.
— Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden kimppuun.
— Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.
— Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.
— Jeremi, Jeremi!
Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään, aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään. Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää, mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa, muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" — huuto, joka nostatti hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta kauheammaksi.
Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.