Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:
— Ottakaa hänet elävänä!
— Seis! mylvi vaari, — minä olen aatelismies. Loquor latine! En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset, tammanvarsat.
Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät kajahtivat:
— Zagloba!
Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:
— Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?
— Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. — Mutta päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte minusta hengen.
Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman. Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti Jumalaa.
Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan. Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina, epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon koittaneen hänen sielussaan.