— Nähtävästi Konstantynowiin.
— Jumalan tähden, silloinhan Osinskin ja Koryckin rykmentit ovat hukassa, sillä heidän palkkaväkensä ei ehdi sieltä pois. Täytyy kuin täytyykin unohtaa loukkaus ja marssia heidän avukseen. Satulaan, mars!
Ruhtinaan kasvot kirkastuivat ilosta ja puna kohosi uudelleen hänen laihtuneille poskilleen, sillä taasen oli kunnian tie avoinna hänen edessään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sotajoukot sivuuttivat Konstantynowin ja pysähtyivät Rosolowceen. Ruhtinas oli nimittäin laskenut, että Korycki ja Osinski saatuaan tiedon Polonnen valloituksesta, varmaan peräytyvät Rosolowceen ja että vihollinen, jos se ryhtyy ajamaan heitä takaa, silloin äkkiarvaamatta joutuu ruhtinaan koko armeijan väliin aivan kuin loukkaaseen ja kärsii sitä varmemmin tappion. Nämä oletukset osottautuivatkin suurimmalta osaltaan oikeiksi. Sotaväki asettui lujiin asemiin ja pysytteli paikoillaan, valmiina taisteluun. Isompia ja pienempiä tiedustelujoukkoja lähti leiristä liikkeelle joka taholle. Ruhtinas taas oli muutamien rykmenttien kanssa asettunut kylään ja odotti siellä. Illalla ilmoittivatkin Wierszulin tatarit, että Konstantynowista päin lähenee jalkaväkeä. Sen kuultuaan lähti ruhtinas muutaman kymmenen etevimmän upseerinsa seurassa majansa ulkopuolelle katsomaan odotetun jalkaväen tuloa. Pian rykmentit, ilmoittaen torventoitotuksella tulonsa, asettuivatkin kylän edustalle ja kaksi päällikköä kiirehti hengästyneenä ruhtinaan luo tarjoamaan hänelle palveluksiaan. Päälliköt olivat Osinski ja Korycki. Huomattuaan Wisniowieckin ja hänen komean seurueensa, he hämääntyivät, kävivät aivan epävarmoiksi siitä miten heidät otetaan vastaan ja odottivat syvään kumartaen mitä ruhtinas sanoisi.
— Onnen pyörä kieppuu ja alentaa ylpeät, sanoi ruhtinas. — Te ette tahtoneet, hyvät herrat, seurata kutsumustamme, mutta nyt saavutte itse.
— Teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Osinski rohkeasti, — kaikesta sydämestä olisimme tahtoneet palvella teidän johdollanne, mutta meillä oli selvä kielto. Se joka sen on antanut kantakoon siitä edesvastuun. Me pyydämme anteeksi vaikka olemmekin viattomat, sillä sotureinahan meidän täytyi pysyä kuuliaisina ja vaieta.
— Onko ruhtinas Dominik peruuttanut käskynsä? kysyi ruhtinas.
— Käsky ei ole peruutettu, vastasi Osinski, — mutta se ei enään velvoita meitä, koska meidän joukkojemme ainoa pelastus nyt on teidän ruhtinaallisen armonne käsissä. Teidän komentonne alaisina tahdomme niin ollen tämän jälkeen elää, palvella ja kuolla.
Nämä miehuullista voimaa uhkuvat sanat ja Osinskin ryhti tekivät sekä ruhtinaaseen että upseereihin mitä parhaimman vaikutuksen. Osinski oli näet kuuluisa soturi ja nuoresta iästään huolimatta — hän näet ei ollut neljääkymmentä vuotta vanhempi — oli hän jo ehtinyt saavuttaa sotilaallisen kokemuksen ulkomaalaisissa armeijoissa. Jokainen soturinsilmä katselikin häntä mielellään. Hän oli pitkä ja suora kuin kaislan ruoko, hänen keltaisten viiksiensä päät olivat kammatut pystyyn ja leukaparta leikattu ruotsalaiseen malliin. Koko hahmoltaan ja ryhdiltään muistutti hän kolmenkymmenvuotisen sodan päällikköjä. Korycki taas, joka oli tatarilaista alkuperää, ei missään suhteessa muistuttanut häntä. Hän oli kooltaan pieni ja tanakka, hänellä oli synkkä katse ja ulkomaalaisessa puvussaan, joka ei sopinut hänen itämaisiin piirteisiinsä, teki hän oudon vaikutuksen. Hän komensi valitusta saksalaisesta jalkaväestä kokoonpantua rykmenttiä ja oli hän yhtä kuuluisa miehuudestaan kuin äreydestään ja siitä, että hän piti soturejaan rautaisessa kurissa.