— Odotamme teidän ruhtinaallisen armonne käskyjä, sanoi Osinski.
— Kiitän teitä, hyvät herrat, päätöksestänne, ja otan vastaan teidän tarjotun palveluksenne. Tiedän, että soturin tulee totella ja minä lähetinkin teille sanan vain siksi, etten tuntenut teille annettua kieltoa. Varmaan saamme nyt toistemme seurassa kokea sekä pahoja että hyviä hetkiä, mutta toivon kuitenkin, että te tulette olemaan tyytyväisiä uudessa palveluksessanne.
— Toivottavasti tulette tekin, herra ruhtinas, olemaan tyytyväiset meihin ja päällikköihimme.
— Hyvä, sanoi ruhtinas. — Onko vihollinen kaukanakin takananne?
— Tiedustelujoukot ovat lähellä, mutta päävoima voinee saapua vasta aamuun mennessä.
— Hyvä, silloinhan meillä on aikaa. Käskekää, hyvät herrat, rykmenttienne asettua kentälle, jotta saan nähdä millaisia sotureja olette meille tuoneet ja mitä heidän avullansa saamme aikaan.
Everstit palasivat rykmenttiensä luo ja marssivat hetken perästä niiden etunenässä leiriin. Ruhtinaan ratsulippukuntien upseerit kiirehtivät taajoissa joukoissa kuin muurahaiset katsomaan uusia tovereitaan. Ensimäisinä marssivat esiin kuninkaalliset rakuunat kapteeni Gizan johdolla. Heillä oli päässä raskaat ruotsalaiset kypärit korkeine harjoineen, he istuivat hyvinhoidettujen ja hyvin satuloitujen podolilaisten hevosten selässä. Sotamiehet olivat reippaita, levänneitä ja tekivät puhtaassa välkkyvässä puvussaan komean vaikutuksen, eroten jyrkästi ruhtinaan kovia kokeneista rykmenteistä, joiden puvut olivat kuluneet ja sateesta ja auringonpaahteesta haaltuneet. Näiden jäljessä marssi rykmenttineen esiin Osinski ja viimeisenä Korycki. Kuiskien kehuivat toisilleen ruhtinaan upseerit saksalaisten syviä rivejä. Heidän köllerinsä olivat yksivärisen punaiset, olkapäillä oli kiiltävät musketit. He marssivat kolmekymmentä rivissä, yhtä jalkaa aivan kuin marssimassa olisi ollut yksi mies, voimakkaasti ja tömistäen, ja kaikki olivat kookkaita tanakkoja miehiä, vanhoja sotilaita, jotka olivat olleet mukana monessa maassa ja monessa tulessa, suurimmalta osaltaan kolmekymmenvuoden veteraaneja, tunnollisia, kuriin tottuneita ja kokeneita.
Kun he tulivat ruhtinaan kohdalle, huusi Osinski: "Halt!" ja rykmentti pysähtyi kuin maahan naulattuna. Upseerit kohottivat nyt komentosauvansa, lipunkantaja nosti lippua ja, heilauttaen sitä kolme kertaa, laski hän sen ruhtinaan eteen. "Vorwärts"! huusi Osinski, "vorwärts"! toistivat upseerit ja jälleen marssi rykmentti eteenpäin. Aivan samoin, jollei ehkä vieläkin reippaammin, esitti väkensä Korycki, jonka väen nähdessään kaikki soturit riemastuivat. Mutta paras asiantuntija, Jeremi itse, pani kädet kupeilleen, katseli joukkoja tyytyväisen näköisenä ja hymyili, sillä juuri jalkaväkeä häneltä puuttui ja hän oli varma siitä, ettei hän koko maailmasta olisi saattanut löytää parempaa kuin tämä. Hän tunsi myöskin voimiensa nyt kasvaneen ja uskoi pystyvänsä suorittamaan suuriakin sotatekoja. Upseerit taas keskustelivat kaikenlaisista sota-asioista, kuten sotamiehistä, jommoisia eri maissa näkee.
— Hyvä on zaporogilainenkin jalkaväki, varsinkin puolustautuessaan ampumahaudassa, sanoi herra Sleszynski, — mutta nämä ovat vieläkin kestävämmät, sillä nämä ovat harjaantune empiä.
— Ovat kyllä, paljonkin parempia, vastasi herra Migurski.