— Näittekö todella itse Chmielnickin ja puhuitte hänen kanssaan?
— Kuinka en olisi nähnyt — aivan niinkuin teidät nyt tässä edessäni! Hänhän lähetti minut vakoilijana Podoliaan levittämään julistuksiansa talonpojille. Hänhän antoi minulle lähettinuijan, jotta se suojelisi minua ordaa vastaan ja niin saatoin Korsunista lähtien kulkea kaikkialla turvassa. Kun sitte sattui vastaani talonpoikia tai suistolaisia, niin pistin nuijan heidän nokkansa alle ja sanoin: haistakaappas, lapset, tätä ja menkää hiiteen! Niinikään käskin kaikkialla antaa itselleni ruokaa ja juomaa ja runsaasti sitä vaadinkin ja sitä annettiin. Ja oppaita sain niinikään. Niin että minun oli varsin mukava olla ja tietysti pidin aina huolta siitä, että ruhtinatar poloinen saisi levätä suurten vaivojensa ja kauhujensa jälkeen. Ja sen minä teille vakuutan, että ennenkuin olimme päässeet Bariin, niin hän jo oli siinä määrin virkistynyt, että yksi ja toinen silmä siellä Barissa alkoi katsomistaan katsoa häneen. Siellä niitä on paljon hienoja neitoja, sillä sinne on kuin onkin kokoontunut aatelia pitkien matkojen takaa, mutta niin ne kaikki häneen verrattuina ovat kuin pöllöt pääskyseen. Kaikki häntä rakastavatkin ja kaikki tekin rakastuisitte häneen, jos tuntisitte hänet.
— Varmaan, sanoi pikku herra Wolodyjowski.
— Mutta miksi te vaelsitte aina Bariin asti? kysyi herra Migurski.
— Siksi etten tahtonut pysähtyä ennenkuin saavun turvalliseen paikkaan. En näet luottanut pieniin linnapahaisiin. Ajattelin, että kapina kyllä leviää niihin asti. Mutta vaikkapa se leviäisikin Bariin, niin siinä sillä olisi kova pähkinä purtavana. Siellä on herra Andrzej Potocki rakennuttanut mahtavat muurit ja välittää Chmielistä yhtä vähän kuin minä tyhjästä pikarista. Arveletteko ehkä, hyvät herrat, minun tehneeni tyhmästi loitotessani niin kauvas tulesta? Mutta muuten olisi varmaan tuo Bohun saanut minut kiinni ja jos hän olisi saavuttanut minut, niin vakuutan, että hän olisi tehnyt minusta marsipaanin koiria varten. Te ette tunne häntä, mutta minä tunnen. Piru hänet vieköön. Niinkauvan kuin ei hän ole hirtetty, olen minä vailla rauhaa. Antakoon hänelle Jumala onnellisen lopun, amen. Varmaan ei hän ketään muuta ihmistä ole kätkenyt niin tarkasti hampaankoloon kuin minut. Brrrrr, kun minä sitä ajattelen, niin selkäpiitäni karmii. Siksipä minä nykyään mielelläni nautin juomiakin, vaikkei minulla luonnostani ole ensinkään taipumusta juomiseen.
— Mitä te turhia puhutte, huomautti herra Podbipienta, — juottehan te niinkuin kaivonvintta.
— Älkää te katsoko kaivoon, sillä sen pohjalla ette näe viisaan kuvaa. Mutta mitäs niistä! Kun siis Chmielnickin turvanuija kainalossani vaelsin viemään hänen julistuksiaan, niin en tietenkään kohdannut suuriakaan vastuksia. Tultuani Winnicaan, näin siellä herra Aksakin lippukunnan, saman joka on täällä leirissämmekin, mutta en kuitenkaan vielä tahtonut luoda päältäni kerjäläisnahkaa, koska pelkäsin moukkia, vaan julistuksista minä sentään pääsin kuin pääsinkin eroon. Siellä on muuan remmintekijä nimeltä Suhak, joka vakoili zaporogilaisten hyväksi ja lähetteli tietoja Chmielnickille. Hänen kauttaan minä panin julistukset menemään, ensin kuitenkin kirjoitettuani niihin lisää sellaisia viisauksia, että Chmiel varmaan käskee nylkeä sen, joka ne lukee kansalle. Aivan lähellä Baria sattui minulle sitte sellainen hama, että olin vähällä hukkua rannalle.
— No mitäs siellä sitte tapahtui?
— Kohtasin hurjia juopuneita sotamiehiä, jotka sattuivat kuulemaan kuinka minä sanoin ruhtinattarelle: "hyvä neiti" — minä nimittäin en enään ollut niin varovainen, kun jo olin niin likellä omaa väkeä. No, ne ajattelemaan, että mikäs vaari tuo on ja mikäs eriskummallinen poika se on, jota puhutellaan hyväksi neidiksi. He katsahtavat ruhtinattareen ja näkevät, että hän on kaunis kuin kuva. Minä sysäsin hänet nopeasti syrjään, asetuin hänen eteensä ja tartuin sapeliin…
— Sepä kummaa, keskeytti herra Wolodyjowski, — että teillä oli sapeli muassanne, vaikka olitte puettu vaariksi.