— Häh, sanoi Zagloba, — ettäkö minulla oli sapeli? Kukas teille on sanonut, että minulla oli sapeli? Ei ollutkaan minulla sapelia, mutta minä tempasin sotamiehen sapelin, joka oli pöydällä. Tämä kaikki tapahtui, nähkääs, Szypincen krouvissa. Samassa silmänräpäyksessä kaasin maahan kaksi tungettelijaa. Nämä tarttuvat kivääreihinsä, minä huutamaan: seis, koirat, minä olen aatelismies. Samassa huudetaan jo muualtakin: seis, seis! sillä paikalle saapuu tiedusteluosasto. Se ei sentään ollutkaan mikään tiedusteluosasto, vaan rouva Slawoszewski saattueineen. Rouvaa oli näet saattamassa hänen poikansa, nuori nulikka, viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä. Ja nämä hillitsivät nyt hurjimukset. No minä rukoilemaan rouvaa ja sain kuin sainkin hänet niin heltymään, että hänen kyyneltensä sulut heti aukenivat. Hän otti nyt ruhtinattaren vaunuihinsa ja niin sitä lähdettiin Bariin. Mutta luulettekos, että loru loppuu tähän — mitä vielä…
Yhtäkkiä keskeytti herra Sleszynski kertomuksen.
— Katsokaappa, hyvät herrat, sanoi hän, — onko tuo aamuruskoa?
— Ei se ole mahdollista, vastasi herra Skrzetuski. — On liian varhaista.
— Se on Konstantynowin suunnalla.
— Niin on. Ja näettekö, se kasvaa kasvamistaan.
— Totta tosiaan, se on tulipalon loimua.
Kasvot kävivät vakaviksi, kaikki unohtivat keskustelun ja hypähtivät seisoalleen.
— Se on kuin onkin tulipalon loimua! toistivat useat.
— Krywonos on lähtenyt liikkeelle Polonnesta.