— Tiedänhän minä toki sen, tiedän kyllä, mutta tahdoin kuitenkin kysyä varmuuden vuoksi.
He vaikenivat. Hetken perästä herra Zagloba, alentaen ääntään entistä enemmän, jälleen kysyi:
— Onko Krywonosilla muassa koko väkensä?
— On.
— Ja paljonko hänellä sitä on?
— Kuusikymmentä tuhatta miestä, rahvas siihen luettuna.
— Hyi saakeli, sanoi herra Zagloba. Skrzetuski hymähti itsekseen.
— Älkää luulko minun pelkäävän, kuiskasi Zagloba. — Mutta minulla on hengenahdistusta enkä minä sentähden pidä tungoksesta. Kuumuus nimittäin, juuri kuumuus ei sovi minulle. Toista olisi kaksintaistelussa. Siinä saattaa ihminen toki käyttää hyväkseen oveluuttaan, mutta tässä ei sukkeluus merkitse mitään. Täällä ei peliä ratkaise järki, vaan kädet. Täällä minä olen typerä verrattuna herra Podbipientaan. Säilytän vatsani kohdalla kahtasataa kultarahaa, jotka ruhtinas antoi minulle, mutta uskokaa pois: soisin vatsani kerrassaan olevan muilla mailla. Huhhuh, en minä pidä näistä suurista taisteluista. Piru ne vieköön.
— Ei teillä ole mitään hätää, rohkaiskaa mielenne.
— Ettäkö minulta puuttuisi rohkeutta? Ehei! Sitä minä vain pelkään, että miehuus minussa voittaa järkevyyden. Olen kiivasluontoinen, ja lisäksi näin pahan enteen: kun istuimme nuotion ääressä, putosi kaksi tähteä. Kuka tietää, vaikka toinen niistä olisi ollut minun tähteni.