— Niinkuin veikin.
— Niinkuin veikin! Kysykää vain herra Skrzetuskilta. Heti kun näin herra Wierszulin putoavan hevosen selästä, olin kiiruhtamaisillani hänen avukseen. Töintuskin saivat toverit minut pidätetyksi.
— Juuri niin, sanoi herra Skrzetuski. — Meidän täytyi kuin täytyikin teitä hillitä.
— Mutta, keskeytti Karwicz, — missä Wierszul on?
— Hän on lähtenyt tiedustelulle, hän ei tunne lepoa.
— Huomatkaa siis, hyvät herrat, puhui herra Zagloba, tyytymättömänä siitä, että hänen kertomuksensa oli keskeytetty, — kuinka minä tuon lipun valtasin…
— Wierszul siis ei ole haavoitettu? kysyi Karwicz taasen.
— … Ei se tietenkään ole ensimäinen, jonka elämässäni olen vallannut, mutta mikään entisistä ei ole antanut minulle sellaista työtä.
— Ei haavoitettu, vaan hän sai ruhjevammoja, vastasi Azulewicz, tatari, painaen päänsä lammikkoon juodakseen.
— Minua suuresti kummastuttaa, etteivät kalat ole kuolleet, sanoi herra Zagloba suuttuneena. — Sillä tuollaisen tuulispään olisi pitänyt voida vaikkapa sytyttää veden palamaan.