— Älkää hätäilkö, kuiskasi Skrzetuski, — sillä se on häpeällistä.
Meidän joukossamme ei teillä ole mitään vaaraa.
— Etteikö minulla olisi mitään vaaraa! Ettekö te tunne häntä? Ehkäpä hän paraikaa jo ryömiikin meitä kohti jostakin nuotioiden välitse — herra Zagloba katseli levottomana ympärilleen —, ja hän on teille yhtä raivoissaan kuin minullekin.
— Soisipa Jumala minun kohdata hänet, sanoi herra Skrzetuski.
— Jos sitä sellaistakin on pidettävä Jumalan armona, niin tahdon minä puolestani mieluummin jäädä siitä osattomaksi. Kristittynä annan hänelle mielelläni anteeksi kaikki vääryydet, mutta sillä ehdolla, että hänet kaksi päivää sitäennen hirtetään. Minä en pelkää, mutta te ette edes aavista, mikä tavaton inho minut valtaa. Tahdonhan minä toki mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä: aatelismies on aina aatelismies ja moukka on moukka. Mutta tuo on jokin piru ihmishahmossa, josta ei koskaan tiedä, miten pitää puolensa sitä vastaan. Rohkeninhan minä hänelle tehdä aika kepposen, mutta kuinka hän minuun katsoa tuijottikin, kun käärin viitan hänen kallonsa ympäri! Sitä minä en rupea kuvailemaan, mutta kyllä minä sen muistan kuoleman hetkelläkin. En sentään tahdo herättää paholaista niin kauvan kuin se nukkuu. Kyllä tässä nyt on tekemistä! Mutta teillepä minä sanon kuin sanonkin, ettette ole kiitollinen ettekä pidä huolta tyttö-raukasta.
— Kuinka niin?
— Sillä lailla vain, sanoi herra Zagloba, vetäen Skrzetuskia hiukan syrjään nuotiosta, — että te yhä ja yhä antaudutte sotaisten mielitekojenne ja uhkarohkeutenne valtaan, te soditte ja soditte, mutta neitonen siellä haarallaan vuodattaa kyyneliä päivästä toiseen, turhaan odottaen teidän responsum'ianne. Sitä ei toinen teidän sijassanne tekisi, vaan olisi hän jo aikoja sitte lähettänyt minut sanansaattajana hänen luokseen. Niin olisi tehnyt se, jonka sydämessä asuu todellinen affectus ja sääli kaihoa kohtaan.
— Aiotteko siis palata Bariin?
— Vaikkapa tänään, sillä minun käy jo tyttöä sääli. Herra Skrzetuski kohotti kaihoavat silmänsä tähtiä kohti ja lausui:
— Älkää puhuko minulle välinpitämättömyydestä, sillä Jumala on todistajani, etten ota leipäpalasta suuhuni enkä unella vahvista uupunutta ruumistani, jollen aina ensin ajattele häntä, eikä minun sydämessäni ole kenelläkään vakinaisempaa asuinsijaa kuin hänellä. Mutta syynä siihen etten ole teitä lähettänyt viemään hänelle sanaa, on se, että itse olen seuraten rakkauteni käskyä halunnut lähteä hänen luokseen ja viipymättä solmia hänen kanssansa ikuisen liiton. Maailman nopeimmilla siivillä olisin halunnut lentää sinne, ruhtinatar-raukan luo.
— No miksi ette sitte lennä?