— Minun ei toki sopinut tehdä sitä ennen taistelua. Olenhan soturi ja aatelismies ja täytyyhän minun valvoa kunniaani.
— Mutta nythän taistelu on ohi, ergo… Saatamme lähteä liikkeelle vaikkapa heti. Herra Skrzetuski huokasi.
— Huomenna iskemme Krywonosin kimppuun.
— Kas tällaista en minä ymmärrä. Te löitte nuoren Krywonosin ja hänen jälkeensä saapui vanha Krywonos. Te lyötte vanhan Krywonosin ja hänen jälkeensä tulee tuo tuolla — ettenhän vain onnettomalla hetkellä lausuisi hänen nimeänsä —: Bohun. Te lyötte hänet ja sitte tulee Chmielnicki. Piru vieköön, jos niin käy, niin voisitte yksintein tehdä seuraa herra Podbipientalle. Silloin laskettaisiin yhteen hölmö tahrattomuuksineen ynnä herra Skrzetuski, summa summarum… kaksi hölmöä ja tahrattomuus. Päästäkää te minut nyt jo rauhaan, taikka muuten minä, jumaliste, yllytän rakastettuanne pettämään teidät. Ja siellä Barissa onkin Jendrzej Potocki, joka aivan säihkyy ja kipunoi, kun hänet näkee ja ehkäpä pian hirnuukin kuin hevonen. Hyi saakeli, jos joku nuori poika olisi sanonut minulle tuon kaiken minkä te juuri sanoitte, poika joka ei ole ollut mukana taistelussa ja jonka täytyy hankkia itselleen mainetta, niin minä sen ymmärtäisin, mutta en ymmärrä teitä, joka olette saanut latkia verta kuin susi ja joka Machnowkan luona tapoitte — niin ainakin minulle on kerrottu — jonkin helvetin lohikäärmeen tai ihmissyöjän tai mikä tuo olikaan. Minäpä vannon tuon taivaallisen kuun nimessä, että te joko kiertelette sanomasta totuutta tai olette tulleet sellaiseksi herkkusuuksi, että pidätte verestä enemmän kuin häävuoteesta.
Herra Skrzetuski tuli tahtomattaan katsahtaneeksi kuuta, joka kuin hopeinen laiva purjehti korkealla välkkyvällä taivaalla leirin yläpuolella.
— Te erehdytte, sanoi hän hetken perästä. — En minä pidä veren mausta enkä myöskään etsi mainetta, mutta minun ei sovi heittää tovereitani raskaan hädän hetkenä, jolloin ei ketään saa puuttua lippukunnasta. Sen vaatii ritarikunnia ja se on pyhä asia. Mitä taas sotaan tulee, niin kestää se epäilemättä kauvan, sillä roistomaisuus on kuin onkin liiaksi kasvanut. Mutta koska Chmielnicki nyt tulee Krywonosin avuksi, niin seuraa siitä, että sotatoimet joksikin aikaa keskeytyvät. Huomenna Krywonos joko tarjoaa meille taistelun, tai ei. Jos hän tarjoaa taistelun, niin hän Jumalan avulla on saava ansaitun läksytyksen. Mutta sitte täytyy meidän varmaan lähteä rauhallisemmille seuduille saadaksemme edes hiukan levähtää. Onhan jo kulunut kaksi kuukautta ilman että olemme saaneet nukkua tai syödä, kaksi kuukautta, jolloin me vain olemme taistelleet ja taistelleet. Ei ole kattoa päämme päällä päivällä eikä yöllä, me olemme alttiina kaikille säille. Ruhtinas ei ole ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin viisas mies. Hän ei suinpäin kiirehdi Chmielnickiä vastaan, sillä hänellä on vain muutama tuhat miestä, kun taas Chmielnickillä on kymmeniä tuhansia. Siksi hän lähteekin, kuten tiedän, Zbaraziin saamaan vereksiä voimia. Siellä hän värvää uutta sotaväkeä, koko valtakunnan aateli rientää sinne hänen luoksensa ja vasta sitte lähdemme suurelle sotaretkelle. Huomenna on siis viimeinen työpäivä, mutta ylihuomenna voin jo hyvällä omallatunnolla lähteä Bariin. Ja lisäksi voin rauhoittaa teitä sillä, ettei tuo Bohun missään tapauksessa ehdi tänne huomiseksi eikä niinmuodoin tule ottamaan osaa taisteluun. Ja vaikkapa ottaisikin, niin toivon, että hänen talonpoikais-tähtensä kalpenee, ei ainoastaan ruhtinaan, vaan minunkin ritaritähteni rinnalla.
— Kyllä se mies on Belsebub ihmishahmossa. Sanoin teille, etten pidä tungoksesta, mutta hän on tungostakin pahempi, vaikken, — sen toistan vieläkin — tunnekaan pelkoa, vaan ainoastaan voittamatonta inhoa häntä kohtaan. Mutta vähät siitä. Huomenna siis ensinnä peitomme moukkien selkänahkoja, sitte mennä hihkaamme Bariin. Ja kuinka ne ihanat silmät sitte katselevatkin teitä ja kuinka ne posket hehkuvat! Minun täytyy kuin täytyykin teille sanoa, että minunkin on häntä ikävä, sillä minä rakastan häntä kuin isä. Älkääkä te sitä ihmetelkö. Poikia, legitime natos, minulla ei ole, omaisuuteni on kaukana, aina Turkissa asti, jossa pakanalliset isännöitsijäni sen varastavat, elän orpona tässä maailmassa eikä minulla vanhoilla päivilläni ole edessäni muuta neuvoa kuin lähteä vieraaksi herra Podbipientan luo Myszykiszkiin.
— Kaikki käy aivan toisin, älkää te surko. Siitä mitä te olette tehnyt minun hyväkseni, en voi olla teille tarpeeksi kiitollinen.
Keskustelu keskeytyi, sillä joku upseeri, joka sattui kulkemaan ohitse, kysyi:
— Kuka tuolla on?