Tuo peräytyminen oli tarpeen leijonalle, jotta se saisi tilaa hyppäykselle.
Ruhtinas päästi tahallaan Krywonosin toiselle puolen vettä, tuottaakseen hänelle sitä suuremman tappion. Heti tappelun alussa kannusti hän hevostaan ja oli pakenevinaan. Sen nähdessään rikkoivat suistolaiset ja rahvas rivinsä ja lähtivät ajamaan häntä takaa saartaakseen hänet. Silloin ruhtinas nopeasti kääntyi takaisin ja iski koko ratsuväellään vihollisten kimppuun niin äkkiarvaamatta, etteivät nämä hetkeäkään voineet tehdä vastarintaa. Heitä ajettiin sitte takaa aina yli menopaikalle asti, sillan ja tokeiden yli, puoli penikulmaa eteenpäin, aina vankkurileirille asti. Säälittä heidät hakattiin maahan ja surmattiin. Tämän päivän sankarina oli kuusitoistavuotias herra Aksak, joka oli ollut ensimäisenä hyökkäämässä ja joka ensimäisenä oli vaikuttanut pakokauhun syntymiseen. Vain tuollaisen vanhan ja harjaantuneen sotajoukon avulla saattoi ruhtinas ryhtyä käyttämään tällaisia ovelia temppuja kuin teeskennelty pako. Harjaantumattomissa riveissä olisi se helposti voinut muuttua todelliseksi paoksi. Taistelun toinen päivä päättyi Krywonosille entistäänkin raskaampaan tappioon. Saaliiksi joutuivat kaikki vihollisen kenttätykit ja paljon lippuja, niiden joukossa toistakymmentä puolalaista, jotka zaporogilaiset olivat vallanneet Korsunin luona. Jos Koryckin ja Osinskin jalkaväki sekä Wurcelin tykistö olisivat jaksaneet seurata ratsuväkeä, niin olisi vankkurileirikin samalla saatu vallatuksi. Mutta ennenkuin nämä ehtivät paikalle, oli jo tullut yö ja vihollinen päässyt niin kauvas, että sitä oli mahdoton saavuttaa. Kuitenkin valtasi Zacwilichowski puolen vankkurileiriä ja sen mukana tavattoman suuret ase- ja ruokavarastot. Rahvas oli jo kaksi kertaa temmannut Krywonosin keskellensä luovuttaakseen hänet ruhtinaalle ja vain lupaamalla heti palata Chmielnickin luo oli hän töintuskin pelastunut sen käsistä. Hän lähti nyt jäljelle jääneen leirinosansa kanssa pakoon. Hänen joukkonsa olivat huvenneet mitättömiin, muserretut ja saatetut epätoivon partaalle. Vasta Machnowkassa hän pysähtyi ja nyt Chmielnicki ensimäisen vihanpuuskansa vallassa käski kytkeä hänet kaulaan ripustetusta ketjusta kanuunanrattaisiin.
Kun ensimäinen vihanpuuska oli mennyt ohi, muisti zaporogilaisten hetmani, että juuri sama onneton Krywonos oli upottanut vereen Volynian, valloittanut Polonnen ja lähettänyt tuhansia aatelissieluja toiseen maailmaan, jättäen ruumiit hautaamatta, sekä että sama Krywonos kaikkialla oli kulkenut voittajana, kunnes hän kohtasi Jeremin. Näiden ansioiden takia armahti zaporogilaisten hetmani häntä nyt, käski päästää hänet irti kahleista, jotka jo olivat kytketyt tykin rattaisiin, antoi hänelle päällikkyyden takaisin ja lähetti hänet Podoliaan tekemään uusia valloituksia ja uusia murhia.
Ruhtinas puolestaan soi nyt vihdoinkin sotajoukollensa kauvan kaivatun levon. Viime taistelussa oli sekin kärsinyt melkoista mieshukkaa, varsinkin ratsuväen hyökätessä vankkurilinnoitukseen, jonka takana kasakat puolustautuivat yhtä itsepäisesti kuin taitavasti. Siinä oli kaatunut viiteensataan sotamieheen asti, eversti Mokrzki oli saanut vaikean haavan ja pian senjälkeen heittänyt henkensä. Myöskin herra Kuszeliin, Polanowskiin ja nuoreen herra Aksakiin oli osunut kuula, vaikka tuottamatta varsinaista vaaraa, ja herra Zagloba, joka tottuneena tungokseen miehuullisesti oli taistellut muiden mukana, oli saanut kaksi varstaniskua. Siitä olivat hänen ristiluunsa tulleet kipeiksi eikä hän päässyt liikkumaan, vaan makasi kuin kuollut herra Skrzetuskin rattailla. Kohtalo oli siten ehkäissyt lähdön Bariin. Lisäksi oli ruhtinas vielä lähettänyt herra Skrzetuskin muutaman lippukunnan etunenässä aina Zaslawin tienoille asti kukistamaan sinne kokoontuneita rahvaanjoukkoja. Mainitsematta ruhtinaalle sanaakaan Barista Skrzetuski olikin lähtenyt matkaan ja poltti ja tuhosi viisi päivää, kunnes oli puhdistanut koko paikkakunnan.
Vihdoin olivat sotamiehetkin jo perin uupuneita herkeämättömästä taistelusta, pitkistä marsseista, väijytyksestä ja valvomisesta. Ja niin päätti luutnantti palata ruhtinaan luo, jonka hän tiesi lähteneen Tarnopoliin.
Paluun edellisenä päivänä oli herra Skrzetuski pysähtynyt Suchorzynceen Chomorin varrella, sijoittanut lippukuntansa kylään ja itse asettunut yöksi erääseen talonpoikaismajaan. Koska hän oli valvomisesta ja työstä suuresti uupunut, vaipui hän heti uneen ja nukkui sikeästi koko yön.
Aamulla vielä ollessaan puoliunisena alkoi hän haaveilla ja unelmoida. Kummalliset kuvat liikkuivat hänen silmiensä edessä. Ensinnä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ollut Lubniessa, aivan niinkuin ei hän koskaan olisi sieltä lähtenytkään, hän oli nukkuvinaan kamarissaan asevarastorakennuksessa ja Rzendzian oli, kuten aina aamuisin, hääräävinään hänen vaatteidensa likeisyydessä, valmistaen niitä herransa nousemista varten.
Valveutuminen alkoi kuitenkin verkalleen hajoittaa näyt. Ritari muisti, että hän on Suchorzyncessa eikä Lubniessa. Vain palvelijapojan hahmo ei ottanut haihtuakseen: herra Skrzetuski näki yhä Rzendzianin istuvan akkunan ääressä jakkaralla, rasvaamassa panssarihihnoja, jotka helteestä olivat melkoisesti käpertyneet.
Mutta hän oli yhä edelleen varma siitä, että kuva on unen haavetta ja sulki uudelleen silmänsä.
Hetken perästä hän avasi ne: Rzendzian istui yhä ikkunan alla.