— Rzendzian, huudahti Skrzetuski, — sinäkö siellä olet vaiko sinun haamusi?
Poika pelästyi äkkinäisestä huudosta niin että panssari kolisten putosi hänen käsistään permannolle. Kädet hajalla Rzendzian jäi seisomaan ja sanoi:
— Voi Jumalan tähden, mitä te noin huudatte ja taas näette haamuja!
Minä olen elävä ja terve.
— Ja oletko sinä todella palannut?
— Olettekos te sitte minut karkoittanut?
— Tule tänne luokseni että saan sinua syleillä! Uskollinen palvelijapoika lankesi herransa jalkojen juureen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Mutta herra Skrzetuski suuteli iloissaan hänen päätänsä ja toisteli:
— Että sinä todella olet hengissä, että sinä todella olet hengissä!
— Armollinen herra, olen niin iloissani etten voi puhua, kun taasen näen teidät terveenä… Mutta hyvä Jumala sentään kun te kiljuitte niin, että minä pudotin panssarin… Hihnat olivat aivan käpertyneet, nähtävästi ei herralla ole ollut mitään palvelijaa. Jumalalle olkoon kiitos, minun rakas herrani!
— Milloin sinä olet tullut?
— Tänä yönä.