— Varmaan ovatkin. Täältä lähdemme pian käskyn mukaan Tarnopoliin ja sieltä Bariin.
— Herran kiitos. Eiköhän se vielä hirtä itseänsä tuo Bohun. Ja olihan noita-akka jo ennustanutkin hänelle, ettei hän koskaan saa sitä jota hän ajattelee, vaan että se joutuu ljahin omaksi. Ja tuo ljahi on varmaan minun herrani.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Olen kuullut. Minun täytyy kertoa teille kaikki perinpohjin, mutta pukekaa nyt ensin päällenne, sillä meille keitetään suurustakin. Kun siis lähdin veneellä Kudakista, niin kesti kulkua kauhean kauvan, meillä oli näet vastavirta ja lisäksi särkyi meiltä vene ja sitä täytyi korjata. Ja niin me kuljemme, hyvä herra, kuljemme, kuljemme…
— Kuljette, kuljette, keskeytti kärsimättömänä herra Skrzetuski.
— Ja saavuimme vihdoin Czehryniin. Mutta mitä minulle siellä tapahtui, sen te jo tiedätte.
— Sen minä jo tiedän.
— Niin makaan siis tallissa enkä tiedä mitään maailman menosta. Ja sitte tuli sinne Chmielnicki heti Bohunin lähdettyä ja hänellä oli mukanaan kauhean suuri zaporogilaisjoukko. Mutta koska herra suurhetmani juuri sitäennen oli rangaissut czehryniläisiä siitä että he olivat olleet zaporogilaisten puolella ja koska kaupungissa siis oli paljon surmattuja ja haavoittuneita, niin he ajattelivat, että minäkin olen heikäläisiä ja siksi eivät he tehneet minulle pahaa, vaan antoivat vielä apua ja hoitoakin eivätkä sallineet tatarien ottaa minua, vaikka he yleensä saivat tehdä mitä hyvänsä. Päästyäni tajuihin mietin mitä minun on tehtävä. Ja juuri silloin ne roistot menivät Korsunin luo ja löivät siellä herrat hetmanit. Voi hyvä herra, mitä minun silmäni siellä näkivätkään. Sitä ei voi sanoin kertoa. Mutta eivät he hävenneet eivätkä salanneet mitään, koska pitivät minua omana miehenään. Minä taas ajattelen: mitähän jos tästä pakenisin? Huomasin kuitenkin, että on parempi jäädä sinne kunnes tulee suotuisampi tilaisuus. Kun sitte aljettiin Korsunin luota tuoda kalliita mattoja, koristuksia, hopeaa, maljoja, kalleuksia… ai sentään, hyvä herra… niin ihan oli sydämeni halkeamaisillaan ja silmät tahtoivat pudota päästä. Ja nuo varkaat myivät kuusi hopealusikkaa yhdestä taalarista ja myöhemmin jo neljänneskannusta viinaa, ja kultaisen napin, soljen tai tupsun sai neljännestuopillakin. Ja niin minä itsekseni ajattelin, että mitäs minä täällä istun turhanpäiten, käytänpä tilaisuutta hyväkseni minäkin, jos Jumala niinkuin soisi minun joskus palata Rzendzianiin Podlasissa, missä vanhempani asuvat. Siinä tapauksessa annan kalleudet heille, sillä heillä on siellä Jaworskien kanssa riitajuttu, jota on kestänyt jo viisikymmentä vuotta eikä heillä ole varoja, millä jatkaa sitä. Ja niin ostin minä niin paljon kaikenlaista tavaraa, että niistä tuli kaksi hevoskuormaa. Se oli minun lohdutukseni surussani, sillä minun oli teitä, rakas herrani, kauhean ikävä.
— Rzendzian, sinä olet aina samanlainen! Kaikesta sinun täytyy hyötyä.
— Mitäs pahaa se sitte oli, jos Jumala minua siunasi? Enhän minä varastanut, ja kas tuossa on se rahapussikin, jonka annoitte minulle Rozlogin matkaa varten. Velvollisuuteni on jättää se takaisin, koska en päässyt Rozlogiin.