Näin sanoen avasi poika vyönsä, otti esiin kukkaron ja laski sen ritarin eteen. Mutta herra Skrzetuski hymyili ja sanoi:
— Koska sinun on käynyt noin kaikin puolin hyvin, niin olet varmaan minua rikkaampi, mutta pidä nyt vain sentään tuo kukkaro.
— Kiitän nöyrimmästi. Onhan sitä tavaraa hiukan kokoontunut, Jumalan kiitos. Vanhempani tulevat siitä iloitsemaan ja yhdeksänkymmenvuotias isoisänikin. Eivätköhän nyt jatka riitajuttuansa Jaworskeja vastaan niin että näiden vihdoin täytyy ottaa kerjäläispussi selkäänsä. Mutta hyödytte tekin sentään, herra, vaikka minun matkalla onkin käynyt näin erittäin hyvin sillä minä en nyt enään tule muistuttamaan teitä siitä metallikoristeisesta vyöstä, jonka te Kudakissa lupasitte minulle.
— Mutta johan sinä nyt muistutit, poikaseni. Oletpa sinä oikea lupus insatiabilis. En tiedä missä koko vyö on, mutta koska kerran olen luvannut sen, niin annan ja jollen sitä, niin toisen.
— Kiitän nöyrästi, sanoi poika, pannen kädet herransa polvien ympäri.
— No, mitäs niistä, kerroppa nyt edelleen kuinka sinun kävi.
— Jumala antoi siis, kuten jo kerroin, minun hyötyä noista rosvoista. Vain siitä olin murheissani, kun en tietänyt miten herrani on ja onko Bohun saanut käsiinsä neidin. Sitte kerrotaan yhtäkkiä, että hän makaa hengenhieverissä Czerkasyn kaupungissa, koska ruhtinaat olivat häntä haavoittaneet. Silloin minä nopeasti Czerkasyyn. Tietäähän herra, että kyllä osaan panna plaastarin haavaan ja hoitaakin sitä — minut tunnettiinkin jo taidostani. Ja niin lähetti rykmentinpäällikkö Doniec minut sinne ja lähti itsekin mukaani ja minä rupesin kuin rupesinkin hoitamaan sitä ryöväriä. Vasta silloin putosi sydämeltäni taakka, kun sain tietää, että meidän neiti oli paennut sen aatelisherran kanssa. No niin, minä lähdin siis Bohunin luo. Ajattelin itsekseni: tunteekohan tuo vai eikö tunne? Mutta hän makasi kuumeessa eikä aluksi tuntenut. Myöhemmin hän tunsi ja sanoi minulle: "sinäkö se kuljetit kirjettä Rozlogiin?" Minä sanoin: "minä juuri". Hän taas siihen: "no silloinhan minä Czehrynissä annoin sinua selkään". — "Aivan niin." — "Sinä olet siis", sanoi hän, "herra Skrzetuskin palveluksessa". Silloinpas minä valehtelemaan. "En minä enään palvele ketään", sanoin, "sain siinä palveluspaikassa kokea paljon enemmän vääryyttä kuin hyvää ja siksipä minä pidinkin parempana lähteä vapauteen kasakkain luo. Ja nyt minä jo kymmenen päivää olen hoitanut teitä." Hänpäs uskoi minua ja kävi hyvin luottavaiseksi. Häneltä minä sitte myöskin sain tietää senkin, että Rozlogi on poltettu, että hän oli surmannut kaksi ruhtinaista ja että toiset ruhtinaat sen kuultuaan tahtoivat mennä meidän ruhtinaan luo, mutta kun eivät voineet, niin pakenivat Liettuan sotaväkeen. Pahinta oli kuitenkin, kun minä mainitsin tuon paksun aatelisherran nimen, silloin hän kiristeli hampaitansa aivan kuin olisi purrut pähkinää.
— Oliko hän kauvankin kipeänä?
— Kauvan, kauvan. Ensin hänen haavansa kyllä äkkiä parantuivat, mutta sitte ne taas aukenivat, kun ei hän ensinkään säästänyt itseänsä. Monta yötä minä valvoin hänen luonaan — kunpa hänet piiskattaisiinkin kuoliaaksi! — kuin minkäkin hyvän ihmisen luona. Ja sen minä herralle sanon, että minä vannoin sieluni pelastukseksi kostavani vääryyden minkä hän minulle teki, ja sen lupauksen minä tulen pitämään, vaikka minun koko elämäni ajan täytyisi sitä yrittää. Sillä hän kohteli minua, viatonta ihmistä, niin pahasti ja löi minua siellä Czehrynissä niinkuin koiraa, enkä minä sentään ole mikään moukka. Hänen täytyy kuin täytyykin saada surmansa minun kädestäni, jollei joku muu tapa häntä aikaisemmin. Ja sen minä sanon teille, että sata kertaa minulla jo olisi ollut siihen tilaisuuskin, sillä useinhan ei hänen luonansa ollut ketään muuta kuin minä. Monta kertaa minä itsekseni ajattelin: pitääköhän minun lyödä hänet kuoliaaksi, vai ei? Mutta minua hävetti käydä ihmisen kimppuun, joka makasi vuoteessa.
— Se onkin sinulle kunniaksi, ettet surmannut häntä sairaana ja aseettomana. Se olisi ollut moukan eikä aatelismiehen teko.