— Nähkääs, niin minäkin ajattelin. Muistin vielä mitä vanhemmat ja isoisä olivat sanoneet minulle kotoa lähtiessä ja hyvästi jättäessä: muista, hölmö, että olet aatelismies, ja säilytä ambitsioni, kunniantunto, palvele uskollisesti äläkä anna kohdella itseäsi pahasti. Ja vaari sanoi hänkin, että jos aatelismies käyttäytyy talonpojan tavoin, niin herra Jeesus itkee. Minä muistin hänen sanansa ja kavahdin kohottamasta kättäni sairasta vastaan. Siten jäi siis se tilaisuus käyttämättä. Mutta hänen luottavaisuutensa kasvoi kasvamistaan. Välistä hän kysyi minulta: "miten minä palkitsenkaan sinut?" Minä sanoin siihen: "miten vain herra tahtoo." Enkä minä voikaan valittaa: kyllä hän palkitsikin minut runsaasti ja minä otin myöskin vastaan, ajatellen itsekseni, että miksikäs tuokin omaisuus jäisi ryövärin käsiin. Ja hänen tähtensä antoivat sitte muutkin minulle lahjoja, sillä sen minä teille sanon, ettei siellä ketään rakasteta niinkuin häntä, ei suistolaisten eikä rahvaan keskuudessa, vaikkei koko valtakunnassa ole aatelismiestä, joka niin ylenkatsoisi rahvasta kuin hän.
Sitte alkoi Rzendzian väännellä päätään ikäänkuin johtaakseen mieleensä tai ihmetelläkseen jotakin. Mutta hetken perästä hän jatkoi.
— Kummallinen henkilö se on ja myöntää täytyy, että hänessä asuu aatelinen miehuus. Ja sitä neitiä — kuinka hän häntä rakastaa, rakasta! Heti kun hän oli hiukankin parantunut, tuli Doniecin vaimo hänen luoksensa ennustamaan, ja hän ennustikin, mutta ei mitään hyvää. Se sitte vasta on jättiläisnainen ja pirujen kanssa se on liitossa. Tavaton vaimoihminen kerrassaan! Kun hän purskahtaa nauruun, niin luulisi että tamma niityllä hirnuu. Näyttää valkeita hampaitansa… on niin väkevä, että jaksaa vaikkapa repiä rikki panssarin. Ja kun hän kävelee, niin tärisee maa. Ja Jumalan sallimuksesta oli tuo eukko näkevinään minussa jotakin ihmeellistä, sillä hän mieltyi suuresti minuun. Siksi ei hän koskaan mennytkään ohitseni vetämättä minua joko tukasta, taikka hihasta, tai tönäisemättä minua. Ja välistä hän sanoi: tule. Mutta minä pelkäsin, että tuo paholainen jossakin yksinäisessä paikassa kääntäisi minulta niskat nurin. Sillä silloin olisi kaikki mitä olin koonnut, mennyt menojaan. Ja niin minä vastaan hänelle: "Onhan niitä sinulla muitakin." Mutta hän sanoo: "sinusta minä pidän, vaikka oletkin vielä kovin lapsimainen". "Mene tiehesi, senkin paasiviulu!" Mutta hän vain sanoo: "minä pidän sinusta"!
— Entä näitkö sinä miten tuo ennustaminen tapahtui?
— Näin tietenkin ja kuulin. Siinä oli savua, sihinää ja pihinää, siinä liikuteltiin varjoja — ihan minä ensin kauhistuin. Mutta akka seisoo keskellä, rypistelee mustia kulmakarvojaan ja hokee: ljahi on tytön luona, ljahi on tytön luona, lupu-tupu-lupu… ljahi on tytön luona. Sitte hän riputtelee vehnänjyviä seulan päälle ja katsoa tuijottaa. Mutta jyvät hyppivät kuin surviaiset ja kuuluu taas: "lupu-tupu-lupu, ljahi on tytön luona". Oi voi sentään, hyvä herra, jollei se Bohun olisi sellainen ryöväri, niin säälittänyt olisi hänen epätoivonsa jokaisen ennustuksen perästä. Välistä hän kävi kalpeaksi kuin palttina, putosi selälleen ja väänteli siinä käsiään päätänsä vastaan, valitti, vikisi ja rukoili neidiltä anteeksi, että hän oli väkivallalla tullut Rozlogiin ja tappanut hänen veljensä: "Missä sinä olet, käköseni, missä sinä olet, ainokaiseni!" sanoohan. "Minä olen kerran kantanut sinua käsilläni, nyt en voi elää ilman sinua. Mutta minä en saa edes koskettaa sinua kädellänikään, minä rupean orjaksesi, jos vain silmäni saavat katsella sinua." Sitte hän yhtäkkiä muistaa herra Zagloban, kiristelee hampaitansa ja iskee ne vuoteensa laitaan, kunnes uni hänet vihdoin voittaa, mutta vielä unessakin hän valittaa ja huokaa.
— Eikös se nainen sitte koskaan ennustanut hänelle mitään hyvää?
— Mitä senjälkeen tapahtui, sitä en tiedä, sillä hän parani ja minä erosin hänestä. Sinne sattui tulemaan pappi Lasko ja Bohun toimitti niin, että minä hänen kanssaan pääsin Huszczaan. Siellä ne roistot sattuivat saamaan vihiä siitä, että minulla on hiukan kaikenlaista tavaraa, enkä minä salannutkaan, että lähden auttamaan vanhempiani.
— Eivätkö ne ryövänneet sinua?
— Ehkäpä ne olisivat sen tehneetkin, mutta onneksi ei silloin ollut paikkakunnalla tatareja ja kasakat taas pelkäsivät Bohunia. Muuten he pitivätkin minua aivan omana miehenään. Käskipä itse Chmielnickikin minut luoksensa ja pyysi ilmoittamaan mitä Braclawin vojevodan luona puhutaan, kun siellä on koolla herroja… Hitto hänet vieköön. Minä tulin sitte Huszczaan. Senjälkeen saapuivat Krywonosin etujoukot ja tappoivat isä Laskon. Minä kiireesti kaivamaan puolet omaisuudestani maahan, toisen puolen otin mukaani ja lähdin pakoon, kuultuani että te hävitätte kapinallista seutua Zaslawin tienoilla. Jumalan kiitos, että tapasin herran terveenä ja hyvällä mielellä ja kuulin valmistettavan häitä… Sitte tuleekin jo loppu kaikesta pahasta. Minä sanoin kuin sanoinkin noille roistoille, jotka lähtivät ruhtinasta, meidän herraamme vastaan, etteivät he enään palaa ja kyllä he nyt saavat. Ehkäpä jo sotakin loppuu.
— Mitä vielä, nyt vasta alkaa taistelu itse Chmielnickin kanssa.