— Jumalan kiitos, vaikka hevoseni onkin kauheassa tilassa.
— Minä käsken antaa sinulle yhden valtoimista hevosista. Saat ratsastaa sitä.
— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian, tyytyväisesti hymyillen ajatellessaan, että häntä paitsi rahakukkaroa ja metallikoristeista vyötä jo odottaa kolmaskin lahja.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Herra Skrzetuski lähti ruhtinaan lippukuntien etunenässä Zbaraziin eikä Tarnopoliin, sillä hän oli saanut uuden määräyksen, jonka mukaan hänen oli mentävä juuri sinne. Matkalla hän uskolliselle palvelijapojalleen kertoi omat seikkailunsa, kuinka hänet Siczissä oli otettu vangiksi, kuinka hänen kauvan oli täytynyt olla siellä ja paljon kärsiä ennenkuin Chmielnicki hänet vapautti. He kulkivat verkalleen, vaikkei heillä ollut muassa kuormastoa, he olivat nimittäin tulleet niin hävitettyyn maahan, että vain suurimmalla vaivalla saattoivat hankkia ravintoa sotamiehille ja hevosille. Siellä täällä kohtasivat he joukottain ihmisiä, varsinkin vaimoja lapsineen, jotka olivat mitä suurimmassa kurjuudessa ja jotka rukoilivat Jumalaa, että he saisivat kuolla tai vaikkapa joutua tatarilaisten vangeiksi, koska heille kahleissa annettaisiin edes ruokaa. Ja kuitenkin korjattiin paraikaa eloa tässä ennen niin viljavassa maassa, joka oli tiukkunut maitoa ja hunajaa. Mutta Krywonosin joukot olivat hävittäneet kaikki mitä vain saattoi hävittää ja jäljelle jääneet asukkaat söivät pettua.
Vasta Jampolin läheisyydessä tapasivat ratsastajat seudun, jota ei sota ollut kokonaan hävittänyt. Siellä saattoivat he hiukan levähtää ja hankkia tarvittavat ruokavarat. He kulkivat nyt ajaen käyttöä Zbaraziin, jonne saapuivat viisi päivää senjälkeen kuin olivat lähteneet Suchorzyncesta.
Zbaraziin oli kokoontunut paljon sotaväkeä. Ruhtinas Jeremi oli kaikkine joukkoineen pysähtynyt sinne ja lisäksi oli sinne tullut melkoinen määrä muita sotilaita ja aatelia. Sota oli ilmassa ja vain siitä puhuttiin. Kaupunki ja ympäristö vilisivät aseellista väkeä. Rauhanpuolue Varsovassa, jonka toiveita ylläpiti Braclawin vojevoda herra Kisiel, ei tosin vielä ollut luopunut sovitteluista ja eli yhä siinä luulossa että niillä voidaan tyynnyttää myrsky, mutta ymmärsi kuitenkin samalla, että sovitteluilla on joku merkitys vain silloin, kun niiden tukena on mahtava armeija. Myöskin kuninkaanvaalia valmistelevilla valtiopäivillä tuntui sodan uhka ja myrskyä aavistava levottomuus. Valtiopäivät määräsivät koko aatelin asetettavaksi sotakannalle, värvätyt joukot koottiin yhteen ja vaikka kansleri ja sotaväen ylipäällystö vielä uskoivatkin rauhan mahdollisuuteen, oli kuitenkin sotainen mieliala vallalla aatelin kesken. Wisniowieckin aikaansaama tuho kapinallisten joukossa oli kiihoittanut mielikuvitusta. Kaikissa paloi halu kostaa Ukrainan talonpoikain toimeenpanemat julmuudet, korvata Keltaisen Veden ja Korsunin luona kärsityt tappiot, kostaa tuhansien ja taasen tuhansien marttyrikuolemalla kuolleiden veri, kostaa häpeä ja nöyryytykset… Kauhean ruhtinaan nimi välkkyi nykyään kunnian aurinkoisessa loistossa, se oli kaikkien huulilla, kaikkien sydämissä ja sen yhteydessä kaikui Itämeren rannoilta aina Villeille Kentille asti tuo kohtalokas sana sota!
Sota! Sota! Sitä julistivat taivaan merkit ja ihmisten hehkuvat kasvot, sitä miekkain välke, koirain ulvonta öisin talojen edustalla ja verta vainuavien hevosten hirnunta. Sota! Vaakunaa kantava kansa kaikissa Puolan maissa, piirikunnissa, kartanoissa ja kylissä veti aitoista esiin vanhat varuksensa ja miekkansa, nuoriso lauloi lauluja Jeremista ja naiset rukoilivat alttarien edessä. Liikkeelle lähti asestettuja joukkoja Preussista, Puolan Liivinmaalta, Suurpuolasta, mehiläisrikkaasta Masoviasta ynnä muista osista Puolaa, aina Tatran taivasta tavoitteleville huipuille ja Beskidien tummiin metsiin asti.
Sotaa vaati luonnon pakko. Zaporogilaisten rosvoaminen ja Ukrainan rahvaan kapina tarvitsivat kuin tarvitsivatkin korkeampia tunnussanoja kuin teurastus ja ryöstö, kuin taistelu veroja ja päivätöitä sekä suurylimysten laajaa maanomistusta vastaan. Sen käsitti Chmielnicki. Ja käyttäen hyväkseen kytevää kiihtymystä, molemminpuolisia väärinkäytöksiä ja sortoa, josta ei noina raakoina aikoina suinkaan ollut puutetta, muutti hän sosiaalisen taistelun uskonnolliseksi, sytytti tuleen rahvaan uskonnollisen raivon ja kaivoi jo heti alusta alkaen molempien leirien välille kuilun, jota ei voinut täyttää pergamenteilla eikä sovitteluilla, vaan ainoastaan verellä.
Sydämessään halusi hän sovitteluja, mutta ennen kaikkea tahtoi hän turvata oman valtansa. Entä kaiken tämän jälkeen…? Mitä sitte oli seuraava? Sitä ei zaporogilaisten hetmani miettinyt, hän ei katsonut tulevaisuuteen eikä välittänyt siitä.