Asia jota hän kuitenkaan ei tietänyt, oli, että hänen aikaansaamansa kuilu on niin syvä, etteivät mitkään sovittelut voi sitä tasoittaa, ei edes siksi aikaa, joka hänelle itselleen, Chmielnickille, saattoi olla tarpeellinen. Ovela politikko ei huomannut, ettei hän koskaan tulisi saamaan rauhassa nauttia työnsä verisiä hedelmiä.
Mutta helppoa oli sensijaan arvata, että missä kymmentuhantiset aseistetut nousevat valtiota vastaan, siellä muodostavat taistelukentät sen pergamentin, jolle välikirja kirjoitetaan ja kyniksi tulevat miekat ja keihäät.
Olojen pakosta kehittyivät tapaukset siis sodaksi — ja yksinkertaisetkin ihmiset tunsivat vaistomaisesti, ettei muu ole mahdollista. Kautta koko valtakunnan kääntyi yhä useampi silmä Jeremia kohti, joka jo alunpitäen oli julistanut sodan elämästä tai kuolemasta. Tämän jättiläishahmon varjossa katosivat katoamistaan kansleri ja Braclawin vojevoda, virkaatekevät ylipäälliköt sekä heidän joukossaan mahtava ruhtinas Dominik Zaslawski, joka oli nimitetty ylipäälliköksi. Heidän arvonsa ja merkityksensä katosi vähitellen ja kuuliaisuus sitä esivaltaa kohtaan, jonka he muodostivat, väheni vähenemistään. Armeija ja aateli käskettiin koolle Lembergiin ja sitte Glinjanyyn, ja sinne tulikin yhä suurempia joukkoja. Myöskin värvätyt joukot saapuivat ja niiden jäljessä läheisempien vojevodakuntien maanviljelijät. Uudet tapaukset alkoivat kuitenkin heti uhata valtakunnan auktoriteettia. Niinpä eivät ainoastaan yleisen aatelin-liikkeellepanon johdosta muodostuneet ja kuriin tottumattomat lippukunnat, eivätkä ainoastaan värvätyt yksityislippukunnat, vaan myöskin säännöllisesti harjoitettuun väkeen kuuluvat kieltäytyivät kokoontumispaikalle saapuneina tottelemasta hallituksen päällikköjä ja marssivat, näiden käskyistä huolimatta, Zbaraziin antautuakseen siellä Jeremin käskettäviksi. Näin menettelivät ensimäisinä Kiowan ja Braclawin vojevodakunnat, joiden aateli jo ennestään oli melkoiselta osaltaan palvellut Jeremin johdolla. Esimerkkiä seurasivat Vähävenäjän ja Lublinin maan lippukunnat sekä niiden jäljessä kruunun sotajoukot. Selvää oli, että kaikki muut noudattivat näiden esimerkkiä.
Tahallaan sivuutettu ja unohdettu Jeremi tuli siis olojen pakosta hetmaniksi ja koko valtakunnan sotavoiman ylimmäksi päälliköksi. Aateli ja sotajoukko, jotka koko sydämestään olivat kiintyneet häneen, odottivat vain hänen viittaustaan. Valta, sota, rauha, Puolan tulevaisuus, kaikki lepäsi hänen käsissänsä.
Ja hän kasvoi päivä päivältä, sillä joka päivä virtasi hänen luoksensa uusia lippukuntia. Ja hän kävi niin jättiläiskokoiseksi, että hänen varjonsa alkoi pimentää ei ainoastaan kansleria ja hallituksen määräämiä sotapäällikköjä, vaan myöskin senaattia, Varsovaa ja koko valtakuntaa.
Hänelle vihamielisissä piireissä Varsovassa, kanslerin ja regimentariusten, ruhtinas Zaslawskin ja Braclawin vojevodan ympäristössä, aljettiin nyt puhua hänen tavattomasta kunnianhimostaan ja häikäilemättömyydestään. Kerrottiin oikeusjutusta, jota hän kävi Hadziaczin omistamisesta, johdatettiin mieliin, miten tuo röyhkeä ruhtinas oli tullut neljäntuhannen sotamiehen kanssa Varsovaan ja mennyt senaatin istuntoon valmiina lyömään maahan kaikki siellä, kuningaskin mukaan luettuna.
"Mitä voikaan odottaa sellaiselta mieheltä ja minkälainen hän nyt mahtaakaan olla — sanottiin — tuon xenophonilaisen paluumatkansa jälkeen Dnieperin takaa, kaikkien sotaisten urotöittensä ja voittojensa jälkeen, jotka niin suunnattomasti ovat kohottaneet hänen mainettansa? Mihin sietämättömään ylpeyteen sotamiesten ja aateliston suosio hänet mahtaakaan viedä, kuka häntä enään voikaan vastustaa? Miten käykään valtakunnan, kun yksi kansalainen pääsee sellaiseen mahtiin, että voi polkea senaatin tahdon ja riistää vallan hallituksen määräämiltä päälliköiltä? Aikooko hän todellakin panna kruunun prinssi Kaarlen päähän? Marius hän on, se on totta, mutta suokoon Jumala, ettei hänessä olisi Marius Coriolanusta tai Catilinaa, sillä ylpeydessä ja kunnianhimossa on hän näiden molempien vertainen."
Näin puhuttiin Varsovassa ja päällikköjen kesken, varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin ympäristössä. Näiden kahden ruhtinaan kilpailu oli jo tuottanut valtakunnalle paljon vahinkoa. Mutta nyt istui Marius Zbarazissa synkkänä ja salaperäisenä. Äskeiset voitot eivät kirkastaneet hänen kasvojansa. Kun joku uusi lippukunta värvättyä väkeä tai joukko yleisestä aateliskutsunnasta läheni Zbarazia, niin ajoi hän sitä vastaan, arvioi sen yhdellä katseella ja vaipui taasen ajatuksiinsa. Iloiten ympäröivät hänet sotamiehet, he laskeutuivat polvilleen hänen eteensä ja huusivat: "terve, voittamaton päällikkö, slaavilainen Herkules, henkemme panemme alttiiksi puolestasi!" Mutta hän vain vastasi: "palvelijanne, hyvät herrat, me olemme kaikki Kristuksen käskyläisiä ja minun virkani on liian alhainen ollakseen teidän verenne vuodattaja". Ja hän palasi huoneeseensa, karttoi ihmisiä ja hautoi yksinäisyydessä ajatuksiaan. Niin kului kokonaisia päiviä. Kaupunki vilisi sotaväkeä, jota saapui saapumistaan. Sotapalvelukseen kutsutut rahvaanmiehet joivat aamusta yöhön, käyskennellen kaduilla ja pannen toimeen mellakoita ja tappeluja ulkomaisten värväysjoukkojen upseerien kanssa. Myöskin säännöllinen sotamies nautti, tuntiessaan kurin ohjasten heltyneen, viiniä, söi ahmimalla ja kulutti aikaansa pelaamalla luupeliä. Joka päivä saapui uusia vieraita ja senjohdosta seurasi yhä uusia juominkeja ja huvituksia porvarityttöjen kanssa. Kadut vilisivät sotajoukkoja, niitä oli läheisissä kylissäkin ja mikä määrä erilaisia hevosia, aseita, pukuja, töyhtöjä, panssareita, kypärejä ja värejä olikaan liikkeellä! Näytti siltä kuin olisi ollut jotkut suuret markkinat, joille oli kokoontunut puoli valtakuntaa. Tuossa kiitää kullatut tai purppuranväriset herrasvaunut, edessä kuusi tai kahdeksan töyhtöpäistä hevosta, ympärillä saattojoukko, unkarilaiseen tapaan puettuja pajukkeja, hovijanitshareja, kasakoita ja tatareja, tuolla taas on kulussa upseereja, jotka välkkyvät silkkiä ja samettia. Heillä ei tällä hetkellä ole panssaria ja he hajoittavat väkijoukkoa, ratsastaessaan anatolialaisilla tai persialaisilla hevosillaan edestakaisin. Ratsulakit ja takit välkkyvät kipunoivia hohtokiviä ja rubiineja, kaikki väistyvät niiden tieltä. Tuolla kuistin edessä taas ylvästelee jokin pikkuaatelisen jalkaväen upseeri uudessa kiiltävässä ratsutakissaan, kädessä pitkä ruoko, kasvoilla pöyhkeys ja rinnassa porvarillinen sydän. Tuolla välkkyvät rakuunien harjaskypärät, saksalaisen jalkaväen hatut, nostoväen nelikulmaiset lakit tai ilveksennahkaiset naapukat. Eri väreihin puettua palvelusväkeä kihisee kuin pyreitä kuumassa vedessä, siellä täällä on tie täynnä rattaita ja yhä uusia tulla vilisee, kaikkialla huudetaan ja komennetaan "pois tieltä!", palvelusväen kiroileminen, riiteleminen, tappelu ja hevosten hirnunta täyttävät melullaan ilman. Pienimmätkin kujat ovat niin täynnä olkia ja heinää, ettei ole ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Ja kuinka kummallisilta näyttävätkään Wisniowieckin laihtuneet, ryysistyneet rykmentit ruostuneissa panssareissaan ja haalistuneissa väreissään keskellä loistavia rivejä, jotka välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä, keskellä silkkiä, samettia ja brokaadia, keskellä hohtokivien kimmellystä. Arvokkaimpienkin lippukuntien upseerit näyttävät kerjäläisukoilta, halvemmilta kuin noiden komeiden rykmenttien palvelusväki. Kuitenkin kumartavat kaikki kunnioittavasti sekä noita repaleita että tuota ruostetta ja kurjuutta, sillä heidän edessään on sankarien lippukunta. Sota, tuo ilkeä äiti näet syö kuin Saturnus omat lapsensa ja niitä joita ei se syö, kalvaa se kuin koira luuta. Wisniowieckilaisten haaltuneet värit toivat mieleen sateisia öitä, marsseja keskellä elementtien raivoa tai auringon paahdetta. Rautaan syöpynyt ruoste johdatti mieleen poispyyhkimätöntä verta, omaa tai vihollisen, tai molempia yhtaikaa. Siksipä Wisniowieckilaiset olivatkin kaikkialla johtajina. Kun ollaan koolla kapakoissa ja majoissa, niin kertovat he ja toiset vain kuuntelevat. Ja saattaa sattua, että yhtäkkiä jonkun kuulijan kurkkua alkaa kuristaa ja hän lyö kädet kupeilleen, huudahtaen: "hitto teidät vieköön, paholaisia te olette ettekä ihmisiä!" Mutta wisniowieckilaiset vastaavat: "ei se ole meidän ansiotamme, vaan johtajan, jonka vertaista ei vielä orbis terrarum, maan piiri ole synnyttänyt." Siksipä loppuvatkin kaikki kemut huutoihin: eläköön Jeremi, eläköön ruhtinas-vojevoda, päällikköjen päällikkö ja hetmanien hetmani!
Kun aateli juo, niin se mielellään ryntää ulos kadulle ja ampuu kivääreillä ja musketeilla. Wisniowieckilaiset varoittavat sitä silloin sanoen, että vain hetken kestää vapautta, pian tulee hetki jolloin ruhtinas ottaa heidät komentoonsa ja panee toimeen sellaisen kurin, etteivät he vielä ole kuulleetkaan moisesta. Nyt käyttävät he vapaata aikaa hyväkseen, "Gaudeamus, niin kauvan kuin olemme vapaita! huutavat he. — Kun tulee tottelemisen aika, niin tottelemme ja kyllä sitä miestä kelpaakin totella." — Mutta huonosti oli sensijaan ruhtinas Dominik-paran laita, sillä hän oli alituisesti sotamiesten hampaissa. Kerrottiin että hän päivät pääksytysten rukoilee, mutta illalla kallistelee kannua, räpyttelee toista silmäänsä ja kyselee: "mitä tämä on?" Kerrottiin sellaisiakin, että hän yöksi ottaa jalapajuurta, ja sanottiin että kaikki mitä hän taisteluista tietää on se, mitä hän on oppinut alankomaisista seinämatoistaan. Kukaan ei enään puolustanut häntä eikä kenenkään käynyt häntä sääli. Enimmän hämmästelivät ja pilkkasivat häntä ne, jotka eivät pitäneet sotakurista.
Herra Zagloba voitti kuitenkin kaikki pilkkaajat kompasanojensa ja leikinlaskunsa vuolaudella. Hän oli näet jo parantunut selkäsärystään ja liikkui kuin kala vedessä. Turhaa on koettaa kuvaillakaan kuinka paljon hän söi ja joi, sillä sitä ei kumminkaan kukaan uskoisi. Hänen ympärillään oli alituisesti joukko sotamiehiä ja aatelisia ja heille hän jutteli ja kertoi, laskien pilaa niistä jotka häntä kestitsivät. Vanhana sotilaana katseli hän niinikään ylhäältäpäin nuorukaisia, jotka nyt lähtivät sotaan ja puhui heille ylvästelevän arvokkaasti. "Te nyt tiedätte sotavarustuksista yhtä paljon kuin nunnat tietävät miehistä… Kyllähän teidän uudet univormunne tuoksuvat unkarilaiselta hajuvedeltä, mutta koetan — minä puolestani kuitenkin ensi taistelussa pysyä teistä tuulen yläpuolella. Hohoi, joka ei ole haistellut sodan sipulia, se ei tiedä millaisia kyyneliä se pusertaa ihmisestä. Ei sota aamuisin tarjoa lämmitettyä olutta eikä viinilientä, kyllä teiltä sodassa lusahtavat kokoon ihramahat… Niin te kuivutte kuin kermajuusto auringonpaisteessa. Uskokaa pois vain, minä puhun kokemuksesta, olenhan minä ollut senkin seitsemässä leikissä ja olenhan minä vallannut useamman lipunkin, mutta se minun sentään pitää sanoa, ettei yksikään niistä ole ollut niin paha ottaa kuin se lippu siellä Konstantynowin taistelussa. Piru vieköönkin ne zaporogilaiset! Senkin seitsemät hiet minusta lähtivät ennenkuin minä sain kiinni sen lipun varresta. Kysykää vain herra Skrzetuskilta, häneltä, joka tappoi Burdabutin, hän oli näkemässä ja sai sitä kaappausta ihailla omin silmin. Huutakaappa vain jonkin kasakan korvanjuureen, että: Zagloba! niin saatte nähdä mitä hän teille sanoo. Mutta mitäpä näistä kannattaa puhua teille, jotka ette ole muuta kuin plätkällä tappaneet kärpäsiä seiniltä."