— Kummoista siellä sitte oli? kysyivät nuoremmat.
— Mutta tahdotteko te sitte, hyvät herrat, että kieli suussani alituisesta liikkumisesta syttyisi tuleen niinkuin pyörän akseli?
— Sitä täytyy tietysti valella, viiniä tänne! huusivat aatelismiehet.
— No se on toinen asia, vastasi herra Zagloba.
Ja iloissaan siitä että oli saanut kiitollisia kuulijoita, kertoi hän nyt heille kaikki seikkailunsa alusta asti. Hän kertoi matkastaan Galataan ja pakoretkestään Rozlogista, kertoi aina siihen asti kun hän valtasi lipun Konstantynowin luona. Ja kuulijat seisoivat suu auki, välistä vain murahdellen, kun Zagloba ylistääkseen omaa urhoollisuuttaan liiaksi halvensi heidän kokemattomuuttaan. — Yhä uusiin kortteereihin häntä kutsuttiin ja kaikkialla häntä juotettiin.
Iloista ja meluisaa oli elämä näihin aikoihin Zbarazissa. Vanha Zacwilichowski ja muut vakavammat upseerit olivat aivan ihmeissään siitä, että ruhtinas salli näin pitkäaikaisen juhlimisen. Hän istui yhä kortteerissaan, antaen nähtävästi tahallaan sotamiesten nauttia elämästään ennenkuin lähdettiin uusiin taisteluihin. Silloin saapui herra Skrzetuski ja joutui aivan kuin pyörteeseen tai kuin kiehuvaan veteen. Hänenkin olisi kyllä tehnyt mieli nauttia lepoa toverien parissa, mutta vielä enemmän teki hänen mielensä päästä Bariin. Hän ikävöi rakastettunsa luo, haluten samalla vapautua pitkäaikaisesta jännityksestä, levottomuudesta ja pelosta ja unohtaa kaikki armaansa suloisessa syleilyssä. Viipymättä meni hän nyt ruhtinaan luo tekemään selkoa retkestään Zazlawiin ja pyytämään lupaa lähteä matkaan.
Ruhtinas oli niin muuttunut, että Skrzetuski vaivoin saattoi tuntea hänet. Pelästyneenä kysyi hän itseltään: onko tuo sama päällikkö, jonka näin Machnowkan ja Konstantynowin luona? Hänen edessään seisoi mies, jonka hartiat huolten taakka oli käyristänyt, jonka silmät olivat vajonneet syvälle ja jonka huulet olivat kuivuneet ikäänkuin raskas sisällinen tauti olisi niitä polttanut. Kun Skrzetuski kysyi hänen vointiaan, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti olevansa terve eikä upseeri uskaltanut kysyä sen enempää, vaan alkoi tehdä selkoa retkestään sekä pyysi saada lomaa kahdeksi kuukaudeksi, jotta hän voisi mennä naimisiin ja viedä vaimonsa Skrzetuszewiin.
Silloin ruhtinas ikäänkuin heräsi unesta. Hyvyys joka oli hänelle niin ominainen valautui synkille kasvoille ja syleillen herra Skrzetuskia hän sanoi:
— Tuskasi ovat siis lopussa, lähde, lähde, Jumala sinua siunatkoon. Tahtoisin itsekin olla häissäsi, sillä sen olen velkaa nuorelle ruhtinatar Kurcewiczille, Wasilin tyttärelle ja sinulle, ystävälleni, mutta siihen aikaan en enään voi lähteä liikkeelle. Milloin haluat matkustaa?
— Se riippuu teidän ruhtinaallisesta armostanne. Vaikkapa tänään.