— Lähde huomenna, sinä et kuitenkaan voi ratsastaa yksin, minä annan sinulle kolmesataa Wierszulin tataria, jotta voit saattaa morsiamesi turvallisesti perille. Niiden kanssa ratsastat nopeasti ja ne ovat sinulle muutenkin tarpeelliset, sillä nykyään on liikkellä joukottain roskaväkeä. Minä annan mukaasi kirjeen herra Jendrzej Potockille, mutta ennenkuin sen kirjoitan ja ennenkuin tatarit saapuvat sekä sinä itse olet matkakunnossa, on ehtinyt kulua aikaa huomiseen iltaan.
— Aivan niinkuin herra ruhtinas käskee. Mutta vielä rohkenen pyytää, että Wolodyjowski ja Podbipienta saisivat lähteä mukaani.
— Hyvä. Tule vielä huomenna sanomaan hyvästi ja vastaanottamaan siunaukseni. Tahtoisin myöskin lähettää ruhtinattarellesi jonkun muiston. Hän on jaloa verta. Tulkaa onnellisiksi, sillä te olette toistenne arvoiset.
Ritari taivutti polvensa ja pani kätensä rakastetun päällikkönsä polven ympäri. Tämä toisti vielä muutamaan kertaan:
— Suokoon Jumala sinulle onnea, suokoon Jumala sinulle onnea! No niin, tule vielä huomenna.
Ritari nousi, mutta ei poistunut. Oli ikäänkuin hän vielä olisi tahtonut pyytää jotakin. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
— Teidän ruhtinaallinen armonne…
— Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa? kysyi ruhtinas lempeästi.
— Antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta sydäntäni vihloo ja suuri tuska antaa minulle rohkeuden kysyä: kuinka teidän ruhtinaallisen armonne on? Painavatko teitä huolet vaiko tauti?
Ruhtinas laski kätensä hänen päänsä päälle.